"Minulla ei ole oikeutta udella teidän historiaanne", jatkoi lady Casterley, "mutta jos te esiinnytte salaperäisenä, niin teidän täytyy aavistaa, että sitä selitetään pahimmalla mahdollisella tavalla. Minun tyttärenpojallani on mitä korkeimmat periaatteet, hän ei näe asioita ihmisten silmillä, ja tämän olisi pitänyt tehdä teidät kaksin verroin varovaiseksi, jotta ette saattaisi häntä vaaranalaiseksi, semminkään tällaisena aikana."
Mrs Noel hymyili. Tämä hymy säikähdytti lady Casterleytä. Kätkemällä kaiken se näytti ilmaisevan syvyyttä, voimaa ja joustavuutta. Tuliko tuo nainen koskaan ilmaisemaan itseään? Ja hän sanoi äkisti:
"Vakavammat aikeet ovat tietenkin kysymyksen ulkopuolella."
"Kokonaan."
Tämä sana, joka näytti hyvin sattuvalta, lausuttiin sillä lailla, että lady Casterley ei vähimmässäkään määrässä tietänyt, mitä se merkitsi. Vaikka hän tilapäisesti käyttikin ivaa, hän inhosi sitä toisissa tapauksissa. Kenenkään naisen ei olisi sallittava käyttää sitä aseena! Mutta näihin aikoihin, kun he olivat niin hulluja, että tahtoivat äänioikeutta, kukaan ei tietänyt koskaan, mitä he tahtoivat. Tämä erikoinen nainen ei näyttänyt kuitenkaan kuuluvan heihin. Hän oli naisellinen — hyvinkin naisellinen — senlaatuinen nainen, joka turmeli miehet olemalla liian suloinen heille. Ja vaikka hän oli tullut siinä mielessä, että aikoi ottaa kaikki selville ja tehdä tästä asiasta kerta kaikkiaan lopun, niin hän tunsi suurta huojennusta nähdessään Barbaran tulevan takaisin pienen portin kautta.
"Minä olen nyt valmis kävelemään kotiin", hän sanoi. Ja nousten tuolta maalaispenkiltä hän kumarsi mrs Noelille hieman ivallisesti.
"Kiitos siitä, että olette sallinut minun levätä. Tarjoa minulle käsivartesi, lapseni."
Barbara tarjosi käsivartensa ja hymyili olkansa yli nopeasti mrs Noelille, joka ei kuitenkaan vastannut siihen, vaan seisoi katsellen heidän jälkeensä, silmät hyvin tummina ja suurina.
Ulkona tanhualla lady Casterley asteli eteenpäin hyvin äänettömänä tyynnytellen mielenliikutustaan.
"Entäs nuo vaunut, isoäiti?"