"Mitä äiti sanoo", kysyin.
Toddy katseli minua kasvoihin, ensin nolona, sitten kysyvästi, mutta kun hän ei voinut lukea niiden ilmeestä vastausta ja kun hän ei havainnut niissä ymmärtämystä, purskahti hän itkuun ja vastasi:
"En minä tiedä."
Aamiaiskellon ääni muutti Toddyn, tuon kyynelissä kylpevän kerubin taas hyvin käytännölliseksi, toimekkaaksi pojaksi, joka huutaen: "Tule, tule Willy", riensi alakertaan. Minä ajattelin pääni ympäri, millä keinoin nopeimmin ja parhaiten saisin Toddyn vallattomuuden jäljet korjatuiksi.
Sisarenpoikieni kunniaksi täytyy minun myöntää, että he istuivat yleensä verrattain hiljaa aterioiden aikana; epäilemättä he kyllä halusivat käyttää kieliänsä molempiin tarkotuksiin, johon nuo hyödylliset jäsenet ovat luodut, mutta he eivät ensinkään epäilleet, kumman valita, nälän vaiko hiljaisuuden. Seurauksena oli suhteellisen levollinen puolituntinen. Juuri kun aloin leikata melonia, Willy katkaisi äänettömyyden huomauttamalla:
"Voi Harry eno, tänään emme ensinkään ole olleet pukkia katsomassa."
"Willy", sanoin, "heti aamiaisen jälkeen vien sinut sateensuojan turvissa sinne, ja jos haluat, voit leikkiä pukin kanssa koko iltapäivän."
"Voi kuinka hauskaa!" huudahti Willy. "Pukki parka se varmaankin luulee etten minä siitä ensinkään pidä, kun minä en ole ollut tänään sitä katsomassa. Pääsevätkö pukit kuoltuaan taivaaseen, Harry eno?"
"Pelkään pahasti, etteivät ne pääse."
"Voi sentään, sitten Phillie ei saa nähdä pukkiani. Olen siitä niin kauheasti pahoillani", sanoi Willy.