Nyt alkoi Habbertonin elämässä uusi kausi; joka johti hänet oikealle alalleen. Hän alkoi kirjotella kaunokirjallisiin aikakauslehtiin pikku kuvauksia Lännen elämästä. Ne eivät erityisempää huomiota herättäneet, eikä nuoren perheen toimeentuloa myöskään suuresti turvannut "Christian Union" lehden kirjallisuusosaston toimittajan vähäpätöinen paikka. Neljän vuoden ponnistukset ja pettymykset saivat hänen täydentämään kirjallisia tietojaan, tarkkaamaan päteviä esikuvia ja niiden mukaan syventämään tyyliään. Varsinkin tutki hän Englannin kahdeksannentoista vuosisadan suuria kertojia, sittemmin (1876-78) toimittaen kolmiosaisen kokoelmankin Addisonin ja Steelen aikakauden kirjotelmia.

Onnellisena hetkenä tuli Habberton ottaneeksi aiheen lapsimaailmasta. Se oli pieni kertoelma nimeltä "Helen's Babies, by their latest victim" (Helenan pienokaiset, kuvannut heidän viimeinen uhrinsa). Käsikirjotuksen kohtalo oli alussa masentava. Yksi kustantaja hylkäsi sen liian lyhykäisenä eri kirjaksi, toinen katsoi sen kovin lapselliseksi luettavaksi aikuisille, kolmas näki siinä pahoja opetuksia lapsille. Se saatiin vihdoin ilmestymään Bostonissa 1876. Menestys oli kerrassaan tavaton. Kahdessatoista vuodessa myytiin sitä Yhdysvalloissa 250,000 kappaletta, Englannissa 11 painosta, englantilaisissa siirtomaissa useampia, jota paitsi se käännettiin lukuisille vieraille kielille. Tämän kirjan kertoo tekijä syntyneen yrityksestä yhden ainoan päivän hommissaan merkitä muistiin poikaparin tekoset, jonka tekijä puoleksi omistaa. Se oli kirja kaikille lapsimaailman rakastajille; sen sydämellinen huumori virkisti etenkin lasten vanhempia heidän raskaan, mutta rakkaan taakkansa kantamisessa.

Habberton oli nyt kuuluisuus, jonka suosiosta kustantajat kilpailivat. Jo samana vuonna ilmestyi häneltä — luultavastakin kirjotuspöydän laatikossa maanneina — Lännen elämää käsittelevät novellit "The Barton Experiment" (Barton-koe) ja "The Jericho Road" (Jerikon tie), ja sitte aivan lyhyessä ajassa sarja samanlaisia: "The Scripture Club of Valley Rest" (Lepolaakson raamattuklubi), "Some Folks" (Ihmisiä, kertomuskokoelma), "The Crew of Sam Weller" (Sam Wellerin miehistö), "Canoing in Kanuckia" (Kanootilla Kanuckiassa) yhteistyönä Charles L. Nortonin kanssa ja "Who was Paul Grayson?" (Kuka oli P. G.). Tekijänsä nimi saavutti niille menekkiä, etenkin vuonna 1886 ilmestynyt "Brueton's Bayou"; muita ovat "The Bowsham Puzzle" (Bowsham-arvotus), "One Tramp" (Kulkuri). Mutta Habbertonin voimat eivät riittäneet vaativampiin tehtäviin, eikä hänellä miehuus-ikään ehdittyään ollut enää niin suurta kannustintakaan: kirjailijatoiminta oli jäänyt hänellä enemmän sivutyöksi, "Helenan pienokaisten" jo vuonna 1877 hankittua hänelle mahtavan "New York Heraldin" toimituksessa paikan, jossa hän äskettäin sattuneeseen kuolemaansa asti pysyi. Amerikalaisten kirjailijain tapaan hän sentään koetti näyttämöäkin — ensimäinen näytelmä, "Deacon Crankett", ilmestyi 1880 — mutta amerikalaisesta näytelmäkirjallisuudesta ei kannata puhua.

Habbertonin maine maansa rajojen ulkopuolella perustuu yksinomaan hänen lapsijuttuihinsa. Omasta perheestään saamilla aiheilla hän niissä tarjoaa viehkeän herttaista luettavaa kodeille. Vuonna 1877 ilmestyi "Other People's Children" (Muiden ihmisten lapsia), 1877-80 "Grown-up Babies" (Aikuisia lapsia), "My Mother-in-law" (Anoppini), "Little Guzzy" (Pikku G.), "The Worst Boy in Town" (Kaupungin pahin poika) ja se teos, joka nyt tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle — "Just One Day" (Yksi päivä vain) eli kuten seuraavan painoksen nimenä oli "Mrs. Mayburn's Twins" (Rouva Mayburnin kaksoiset). Kuvausten välitön todellisuus, hieno sielullinen terävyys, leppoisa leikillisyys, jonka pohjalla huokuu vakavuutta ja kaihoa, ovat ne kohottaneet parhaimpain joukkoon alallaan. Joskin "Helenan pienokaiset" on Habbertonin teoksista kuuluisin, on "Rouva Mayburnin kaksoiset" epäilemättä arvokkain. Temmeltävässä lapsiparvessa ahertavan äidin ilojen ja surujen lämpimän myötätuntoiseen kuvaamiseen liittyy terve opetus, joka saa mielestään mallikelpoisenkin perheen-isän hieman ajattelevalle päälle. Habberton ei ihannoitse inhimillisiä heikkouksia, eikä suurentele varjopuolia, mutta hänen elämänkäsityksensä on miehen, joka olemassaolon taistelusta löytää kodissa ainaisen viihdyttävän turvapaikan.

Suomeksi löytyy Habbertonin teoksista ennestään "Helenan pienokaiset" (Hj. Hagelbergin kustantamana Tampereella 1887). Tekijän nimeä ei suomennoksessa mainita.

V. Hämeen-Anttila.

AAMU

Prr-r-r-r—huiss-ss-s-ting-ä-ling-ä-ling-ä-ling-ä-ling — —

Tällainen oli se viiden minuutin pituiseksi venyvä huomautus, joka eräänä aamuna kello seitsemän tuli herättäjäkellosta herra ja rouva Mayburnille. Eikä tämä ollut ensimäinen muistutus, minkä rouva Mayburn oli kuullut siitä lähtien, kun kahdeksan tuntia takaperin pani maata, sillä huoneessa oli muitakin yöllisiä ääniä kuin tuon pikku kellon naksutusta ja muitakin osottimia kuin ne, jotka kellon taululla kiertelivät. Siellä oli vauva Mayburn, muuten nimeltään "Himmu", mikä oli väännös hänen osakseen joutuneesta pilanimestä "Hirmuinen". Tämä oli puhunut jo pari-kolme kertaa, ja vaikkei hänen kielenkäyttönsä ollutkaan virheetöntä, ymmärsi hänen äitinsä kuitenkin, että vauva joka kerta tahtoi pullaa ja maitoa. Viime vaatimus oli lausuttu juuri päivän koittaessa, ja kun Himmu oli kunnon tyttönen, siis piti valosta enemmän kuin pimeästä, niin hän päätti jäädä hereille. Siinä kohden ei ollut mitään väärää; onhan kullakin oikeus oman makunsa nojalla määrätä, minä hetkinä hänen on pysyttävä valveilla. Mutta Himmu ei tyytynyt pelkkään valvomiseen; hän tahtoi nousta ja päästä askaroimaan. Vaan kun hän oli vasta kymmenen kuukauden ikäinen, ei hän kyennyt muiden avutta nousemaan eikä paikaltaan liikkumaan. Totta puhuaksemme hän kyllä koetti parastaan; sätki minkä jaksoi, sysi peitettä niin kauvas kuin lyhyillä kätösillään ulottui ja potki vielä edemmä. Sitten hän esitti asiansa papan hatulle, joka riippui tuolin kulmalla parin-kolmen jalan päässä hänen kehdostaan. Tosin hän olisi voinut jo ennakolta tietää, ettei hatun sisässä ollut päätä ja että siis keskustelu sen kanssa oli kerrassaan mahdotonta, mutta vauvojen ei voi odottaa kaikkea tietävän. Hän siis huomautteli jonkun aikaa ja sitten koko lailla torui hattua, kun tämä yhä oli ääneti. Siihenkään ei hattu vastannut. Hatut sietävät torumista yhtä tyynesti kuin hyvästi kasvatetut ihmiset, mutta heidän vaitiolostaan ei toruja ota vähääkään leppyäkseen. Niinpä Himmukin lopuksi päästi äkäisen kirkunan, joka kyllä olisi lennättänyt puheena olevan hatun korkealle ilmaan, ellei siltä, kuten jo sanottiin, olisi puuttunut päätä, josta se olisi päässyt lentoon. Mutta mamman tyynyllä lepäsi muuan pää, jonka korvaan vauvan kirkuna osui, ja samalla tämä pää lennähti pystyyn. Sen huomatessaan Himmu sanoi: "Mom-maa!" niin ärtyneellä äänellä, että mammasta tuntui tarpeelliselta osottaa hänelle hieman myötätuntoa. Kun se oli toimitettu, kääri hän Himmun taas peitteisiin ja tuuditti kehtoa hiljaa. Tämä oli niin Himmun mieleen, että hän makasi ihan ääneti, ja sill'aikaa mamman silmät hitaasti menivät umpeen ja takaisin unten maailmaan hakemaan sen unen jatkoa, joka niiltä oli sinne jäänyt viisi minuuttia takaperin. Sitten mamman käsi hiljaa heltisi kehdon laidasta ja pujahti takaisin makuupeitteen alle, eikä hän eikä vauva huomannut koko tapausta, ennenkuin heilahdusliikkeen yhä ilmeisempi raukeaminen herätti vauvassa epäluuloa. Himmussa taas, kuten muissakin vilpittömissä henkilöissä, oli ääretön kammo petosta vastaan, ja älytessään, ettei häntä enää tuuditettukaan, hän tunsi joutuneensa julmasti petetyksi. Sen johdosta hän lausui epäluulonsa, pettymyksensä, suuttumuksensa arvoaan kohdanneesta loukkauksesta ja yleisen paheksumisensa yhdellä ainoalla sanalla:

"Äää!"