"On kai", sanoi pappa, hetkisen harkittuaan. "Vaan yhden asian voin sanoa: jos minä pääsisin emännäksi edes yhden päivän ajaksi, kyllä minä teille rouville näyttäisin, kuinka taloudessa pannaan toimeen liikemiehen periaatteet."
"Soisin minäkin, että saisit näyttää, mies kulta."
Näiden sanojen ohella ei mamman äänessä ollut vähääkään suuttumusta, ivaa tai pistelyä, mutta jostakin syystä tämä huomautus tuntui papasta epämiellyttävältä. Mamma näki, että hänen miehensä oli joutumassa jurouden valtaan, jota mamma ei mitenkään sietänyt, kun niin vähän sai olla hänen seurassaan, ja sen vuoksi hän kiirehti kysymään:
"Kerroppa nyt, kenen sinä tapasit aamulla?"
Papan otsa kirkastui. "Vanhan luokkatoverini Freindhoffin. Siitä on ainakin puoli vuotta, kun viimeksi juttelin sen miekkosen kanssa."
Mamma ei aivan erikoisesti ihastunut kuullessaan, kuka oli käynyt hänen miestään tapaamassa. Hän oli nähnyt Freindhoffin usein ja tiesi, että tämä oli hyvin tunnettu kemisti, vaan niin omituinen ja hajamielinen kuin saksalainen tiedemies ikinä voi olla. Eikö hän ollut istunut tupakoimassa hänen miehensä kanssa lukemattomia iltoja, jolloin nuo kaksi miestä juttelivat menneistä opistovuosista ja kaikenmoisesta muusta, mikä ei vähääkään huvittanut kolmatta henkilöä, samalla kun molemmat miehet näyttivät kerrassaan unhottaneen, että talossa oli emäntäkin? Pappa sanoi, että Freindhoff oli niin perinpohjin uskollinen sielu ja maailman parhaita miehiä; mutta mamma puolestaan tiesi hänestä tämän: kaunis hän ei ollut eikä kohteliaskaan, ja monesti tämä vieras oli suoraan sanoen ryöstänyt häneltä miehen, ja siksi mamma ei sietänyt nähdäkään koko tuttua. Mutta hän päätti olla ainakin harrastavinaan sitä, mikä koski hänen miehensä ystäviä, ja sen vuoksi hän kysyi:
"Kuinka hän nyt jaksaa?"
"Aina vaan kuin ennenkin. Muuten minä kutsuin häntä viettämään iltaa meidän kanssamme. Koetappa siis muistaa hankkia vähän Limburgin juustoa ja olutta pieneksi virkistykseksi — muistathan?"
"Kyllä, kyllä", vastasi mamma, vaikka häntä väkisinkin värisytti, sillä näiden saksalaisten herkkujen pelkkä mainitseminen toi hänen mieleensä muistoja tuoksuista, jotka häntä aina pahasti ellottivat, miten tahansa hän oli koettanut voittaa luontaista inhoaan rakkauden kalliin asian vuoksi. Nyt ei enää ollut epäilemistäkään: ilta oli pilalle tuomittu, mitä hänen omaan huviinsa tuli, ja hän puolittain toivoi, että kova päänkipu tai jokin muu tulisi hänet pelastamaan toimittaen hänelle mahdollisuuden jättää nuo kaksi miestä toistensa ja alhaisten nautintojensa huostaan, joihin tärkeänä osana kuuluisi vahvan tupakan polttaminen. Mamma ei olisi kärpäsellekään tehnyt pahaa; hänellä oli niin hellä sydän, että hän kerran hoiti ruhjoutunutta kissanpoikasta, jonka hänen lapsensa olivat kadulta löytäneet, vaikka muuten kammosi kissoja. Mutta mitä Freindhoffiin tuli, niin mamma ei oikeastaan tukahuttanut sellaista kovin epänaisellista ajatusta, että hän nyt olisi valmis kuulemaan miehensä ystävän pahasti sairastuneen tai jo kamppailevan kuoleman kielissä.
Mutta jos tuo kiusanhenki — tämän arvonimen mamma antoi Freindhoffille omien ajatustensa kätkössä — jos se kerran oli tulossa pilaamaan häneltä koko illan, niin hän ainakin tahtoi nauttia miehensä seurasta niin kauvan kuin siihen oli tilaisuutta. Mamma siis rupesi juttelemaan kaikenlaista hauskaa, mitä vaan mieleen johtui, ja pakotti miehensä kuuntelemaan, vaikka tämän olikin niin kiire ja nälkä. Ja lopulta mamma sai hänet houkutelluksi siihen lajiin keskustelua, joka huvitti heitä molempia mainiosti, kunhan pappakin oli vähin erin päässyt hyvälle päälle. Kaikki oli nyt asianomaisessa kunnossa, kuten voi odottaakin ihmisiltä, jotka sanovat rakastavansa toisiaan yli kaiken muun. Mutta yht'äkkiä pappa maiskutteli huuliaan epäluuloisesti ja huomautti: