"Se Bridget hölmö ei ole muistanut panna putinkiin suolaa! Kyllä on ilkeätä!"
"Voi hyvä mies!" huudahti mamma. "Eikös se ole kiusallista?"
"Ainakin minun mielestäni", sanoi pappa. "Se maistuu niin äitelältä kuin mikäkin taikina."
"Ja minäkin vielä panin kaiken parhaan taitoni sen liemeen", selitti mamma.
Ehkä pappa kuuli hänen sanansa. Jos näin oli asian laita, niin sittenkin hänessä pääsi kitalaki voitolle sydämestä. Sillä yritettyään väkisinkin syödä putinkia pari lusikallista hän sysäsi lautasen edestään kauvemmaksi ja näytti hyvin happamelta. Fred lausui mielipiteensä siihen suuntaan, että putinki oli kerrassaan hyvää, ja Bertha mutisi jotakin niellessään ja kurotti mammalle lautastaan saadakseen lisää. Mutta papan ensimäinen vaikutelma ei ottanut siitä muuttuakseen. Ääneti hän sitten nousi pöydästä ja lähti kotoa, vaikka mamma saattoi häntä eteiseen, jossa hetkeksi laski kätensä papan kaulalle ja sai vaivoistaan suutelon. Mamma palasi ruokahuoneeseen, mutta sen sijaan, että olisi istuutunut paikalleen ja käynyt käsiksi atriaan, joka hänellä oli vasta alulla, hän seisoi akkunan ääressä ja tuijotti pihan pystyaitaan, ikäänkuin sen rakenteeseen olisi kätketty jokin noitasauva, jolla kotoinen raataminen voitaisiin lumota pelkäksi avio-onneksi. Bobbokerin ilmestyminen kutsui hänet kuitenkin ihanteesta takaisin todellisuuteen, varsinkin kun pikku miekkonen tahtoi putinkia ensimäiseksi ruokalajikseen.
"Lapset", sanoi mamma, torjuttuaan Bobbokerin erikoisvaatimuksen, niin että hänkin alotti sopasta, "teillä on vaan kaksitoista minuuttia aikaa."
"Ai ai!" huudahti Fred. "Pitihän minun saaman lisää putinkia.
Berthallekin annettiin kaksi kertaa."
"Olisit sinäkin saanut, mutta viivyttelit niin kauvan, ennenkuin söit liharuokasi. Sinähän leikkelit siitä kaikenlaisia kuvioita."
"Kyllä minä vielä joudan syömään."
"Et vähääkään; teillä on sen verran aikaa, että juuri ehditte kouluun."