Taas Himmulta pääsi vallaton huudahdus, joka osotti entistä ihastuneempaa mieltä, ja heti kaikui siihen vastauksena kuin vuorolaulun kilpailussa monenmoisia ääniä Bobbokerin puolelta, ja silloin mamma itsekin puhkesi sydämensä pohjasta kaiuttamaan ihanan kevätlaulun säveliä. Mutta kesken kaikkea kuului yht'äkkiä mätkähdys, kova ja kumea, sitten hurjan pitkä parkaisu, ja toinen ääni hätäili hiljempaa, vaan hyvin merkitsevästi:
"Ai-jai-jai-jai!"
Parsittava sukka lensi maahan, ja mamma syöksyi kiireimmän kautta viereiseen huoneeseen. Siellä makasi Himmu pää seinää vasten, silmät tiukasti ummessa, kasvot rumiksi vääntyneinä, suu aivan ammollaan, ja toinen kimeä kirkuna pyrki par'aikaa ilmoille.
"Voi hyvänen aika!" huudahti mamma, vetäisi vauvan luoksensa, kahmaisi syliinsä, painoi lujasti rintaansa vasten ja suuteli hellästi. "Kultu, kultu! Voi voi, mikä nyt tuli?"
"Himmu nii paha vauva", selitti Bobboker tylysti. "Ei yttään tottele, kun Bobboker 'anoo, ja Bobboker anto 'ille oikein läpsii."
"Vai sinä häijy poika! Saat itse läpsiä mammalta", torui mamma vihastuneena.
"E-e-ee-ii!" vastasi Bobboker. "Bobbokerin käteen tekee niin kipeet."
"Senkö vuoksi sinun pitäisi tehdä pikku Himmu raukan päähän niin kovasti kipeää?" kysyi mamma tuimasti.
Bobboker tuumi hetken aikaa, purskahti itkuun ja ruikutti:
"Emminä."