"Ohoh — tuota — voi sinua pikku enkeliä — olethan sinä kultuseni!" hyväili nyt Bridget Himmua; "mutta en minä sille mitään voi, kun rouva viskaa mulle keittiöön pikku lapsia heti ruuan perästä. Jos lasken sen matolle, niin se kiljuu, ja jos panen pöydälle, niin se sysää kaikki astiat maahan."
"Luulin sinun pitävän Himmusta", lausui mamma ylevällä äänellä, josta kuulosti loukatun arvon tuntoa. "Anna vauva minulle."
"Eihän vaan rouva pane pahakseen", sanoi Bridget lempeästi ja puristi pienokaista syliinsä, kun mamma yritti itse ottaa hänet, "mutta kuinkas minä voin pestä astioita ja silittää vauvan vaatteita, kun en yhtään saa käsiäni tästä irti?"
"Anna hänet minulle", käski mamma uudestaan; "vauva tarvitsee jonkun, joka osaa häntä pidellä."
Bridget luovutti Himmun ja poistui niin alakuloisena kuin olisi jotakin pahaa tehnyt. Mamma huomasi raskain mielin, että iltapuolta oli jo kulunut runsaasti tunti, ja palasi Bobbokerin huoneeseen, josta käsin kirkuna oli ollut suorastaan hirmuista siitä alkaen, kun mamma sinne jätti pojun.
"So so so", puheli mamma lepytellen, kun ehti Bobbokerin luo. "Katsoppas, mitä mamma tuo pikku pojulle. Tässä pojulle tulee leikkitoveriksi oma rakas pikku sisko Himmu. Mutta Bobbokerin pitää nyt olla Himmulle hyvin hellä; muuten mamma vie hänet pois."
Tämä temppu oli mamman puolelta rohkea, nerokas, kaikin puolin sen tapainen, kuin viekkaasti suunniteltu yllätys; mutta varsinaisena ehtona yllätyksen onnistumiseen on se, että hyökkääjä tapaa vihollisen torkkumassa, joko ruumiillisesti tai henkisesti. Vaan nytpä sattui niin, ettei Bobboker lainkaan torkkunut — hänen kaikki aistinsa olivat niin perin vireillä. Ja sen vuoksi hän tarkasteli Himmua niin tyystin kuin olisi ennen senkin seitsemän kertaa joutunut mokomien uskottelujen uhriksi eikä nyt enää aikoisi langeta ihan ilmeiseen satimeen. Mutta nähdessään veikkonsa Himmu ojensi häntä kohti palleroiset kätösensä ja ihastuneena hoki: "Bob-bob-bob-bob!" rynnistäen kaikin voimin alas mamman sylistä. Tässä ilmeni kieltämättä niin suoraa todellisuutta ja alkuperäisyyttä, että Bobbokerin epäluulo haihtui, ja siksi hän virkkoikin:
"Tu' tänne vaa!"
Nyt mamma siirsi Bobbokerin istumaan vuoteen etulaidalle ja laski Himmun taaemmaksi nähtyään, että sänky oli sysätty ihan kiinni seinään, joten Himmu ei pääsisi sieltä kierähtämään laattialle. Bobboker silitteli ja suuteli siskoaan, ja tämä upotti molemmat kätensä pojun tukkaan ja hurmaantuneena äänteli: "puh-uh-uu!" kun taas Bobboker puolestaan vastaili: "ää" ja "ii" ja "ee" ynnä muita tuohon leikkiin sopivia sanoja. Mamman mieli keveni nyt niin, että hän suorastaan lensi työkorinsa ääreen ja kävi napittomien pikku paitojen ja parsittavien sukkien kimppuun, joiden lukumäärä kyllä oli melkoinen, vaan sittenkin pienempi kuin niissä tavattavien reikien.
Kuinka vinhasti mamman neula nyt lensikään! Eikä vain sen vuoksi, että tämä työ oli tehtävä ja hänellä nyt oli aikaa siihen ryhtyä — ei likimainkaan — ei sovi kuvitellakaan niin alhaista vaikutinta! Vaan olihan tuossa likellä, kuuluvissa, par'aikaa vireillä niin erinomaisen hauska keskustelu veljen ja sisaren kesken, ja kummankin äänestä kuului pelkkää hellyyttä, jossa nauru ja ihastuksen huudahdukset vaihtelivat, ja rakkaus tuntui siinä suovan sitä autuutta, jota se alinomaa lupailee, vaan niin harvoin toteuttaa, ja molemmat lapset olivat mamman — aivan hänen omiaan — ja hän oli heistä niin ylpeä ja heidän onnestaan niin onnellinen! Ja huolimatta vaivasta ja huolesta ja rasittavista ajatuksista tuntuivat taivaan portit nyt olevan avoinna vaikkei näkyvissä! Ja noilla lemmikeillä oli pappana maailman paras mies eikä heidän veljellään ja sisarellaan ollut vertaisia missään perheessä, mikäli mamma tiesi. Mamma ei voinut omasta puolestaan käsittää, kuinka oli ennen jaksanut elää nuorena neitona, kun tyhjän mielen täytteenä ei ollut muuta kuin koreilua, seurustelua ja kohteliaisuuksia. Ja siitä hän oli varma, ettei koko maailmankaan kullasta tahtoisi ajan ratasta pyörähtämään kymmentä vuotta taaksepäin. Jospa hänen miehensä, rakas Will, sattuisi tulemaan kotiin juuri tällä hetkellä saadakseen nähdä, ettei hän aina ole väsyksissä ja hajamielinen!