Bobboker katseli mammaa ällistyneenä nähdäkseen, tarkottiko hän täyttä totta. Päästyään selville siitä, että näin oli asian laita, poju kääntyi poispäin ja painoi kasvonsa syvälle päänalukseen, ja sitten kuului puoleksi tukahutettua yninää, kuten ainakin hyljätystä ja murtuneesta sydämestä. Mutta mamma hypähti seisaalle ja huudahti:
"Itke nyt niin paljon kuin tahdot; mamma menee pois."
"Ei pois!" sähisi Bobboker kääntäen taas kasvonsa näkyviin ja rukoilevasti ojentaen käsiään mammaa kohti; "ei 'aa mennä pois, ei mamma jätä Bobbokeri yssin."
Asento, kasvot ja ääni olivat kovin liikuttavia, vaan mamma oli ne kaikki kokenut ennenkin. Hän paadutti sydämensä niitä vastaan ja oli jo menossa huoneesta, kun kuuli:
"Bobbokerin on paha olla; Bobbokerin käteen tekee kipeet."
Tämä valitus raateli äidillistä sydäntä, mutta mamma oli monta kertaa ennen kuullut puhuttavan samasta kipeästä kädestä, johon vedottiin tavallisesti silloin, kun tahdottiin kaunistella jotakin tuskastuttavan sopimatonta menettelyä. Mamma siis meni vaan menojaan ovesta, vaan samalla kuului hirveästi huudettavan:
"Tu' pian, tu' pian — ää-ää-npjää! Tu' helliin poju, muuten poju antaa läpsii mammalle! Tu' kattoo Bobbokeri! Mamma-mamma — Bobboker menee pois kauvas hukkuun!"
Mamma tukki käsillään molemmat korvansa, mutta sitten taas kääntyi ja oli toisella kädellään tarttumaisillaan oveen, kun samassa Bridget avasi toisen oven, toi näkyviin hyvin punaisen naamansa ynnä Himmun ja tiedusti kiivaasti:
"Hyvä rouva, kuinka minä saan työni tehtyä, jos täytyy tätä pikku kakaraa — —"
"Bridget!" keskeytti rouva Mayburn.