"Johan minä lauloin sinulle. Etkö muista?"
Bobboker muisteli ja vastasi:
"Mamma laulo vaan ys laulu — tarttee oikein pallo laulaa."
"Sitten kun poju nukkuu ja taas herää, niin poju saa kuulla niin monta laulua kuin tahtoo."
"Ei poju 'itte viitti kuulla — tarttee nyt pian laulaa. Poju nukkuu nii kauan ja 'itte ei koskaan herää ja poju ei 'aa yttään kuulla laulaa."
"Älähän nyt, kyllä kultu pian herää," vakuutti mamma. "Tiedäthän sinä, että aina heräät."
"Ei poju viitti herää", väitti Bobboker. "Ei tartte herää, ei koskaan herää!"
"Soh, soh, kultuseni! Älä nyt ole noin paha!"
"Ei 'o paha", kirkui Bobboker; "ei koskaan viitti herää, ei tartte pitää nii paha mamma! Ää-jää-ääh!"
"Bobboker, kuuleppas!" sanoi mamma, kohoten kyynärpäänsä nojalle ja uhaten etusormellaan hyvin merkitsevästi; "jollet nyt pane nukkumaan, et saa yhtään laulua etkä mitään muutakaan sitten kun heräät, vaan sen sijaan heti paikalla 'läpsiä' niin että tuntuu."