"Ja lyijykyniä", jatkoi Fred. "Ja lyijykynäpuoti oli lähimpänä, niin että me ostimme ne ensin, ja sitten me ostimme sokeritangon, kun se puoti oli siinä vieressä, ja sitten — niin annas kun muistelen, mitä me sitten teimme, Bertha? Jaha, niin, sitten me tapasimme posetiivinsoittajan. Ja me luulimme, että se kai on niitä samoja, jotka välistä soittavat meidän talomme edessä, ja sen vuoksi me läksimme hänen perästään tänne päin, kun piti katsoa, onko hän juuri niitä soittajia, ja sitten me tulimme kotiin."
"Ja kotiin teidän olisi parasta jäädäkin", sanoi mamma, "kunnes opitte muistamaan, mille asialle teidät lähetetään, varsinkin silloin, kun itse olette tahtoneet jotakin toimittaa kaupungilla. Eikö teistäkin tunnu, että juuri sillä tapaa vähitellen oppisitte?"
Fred ei näyttänyt lainkaan kallistuvan tämänlaiseen mielipiteeseen. Berthalla oli myös omat ajatuksensa: hän oli jo ennakolta kuvitellut, mikä puku hänellä olisi yllään mennessään Ellie'n luo ja mitä hän juttelisi päästyään tämän nuoren neidon kotiin, ja siksi hän kerrassaan hylkäsi kaikki kasvatusopilliset saarnat juuri tänä iltapuolena. Mutta molemmat lapset näkivät mamman kasvoissa jotakin sellaista, mikä pani heidät arvelemaan, että nyt oli viisainta olla hiljaa vähän aikaa. Bertha siis aukaisi suunsa ja silmänsä ikäänkuin tahtoisi kokonaan ahmia sen erikoisen kuvion, johon hän lattiamatossa tuijotti, ja Fred puolestaan laski huulensa lerpalleen ja rypisti kulmakarvojaan yhteen, niin että hänestä tuli ihan ilmeinen jöröjukka. Mitä mammaan tuli, niin hän yhä parsi sukkia uutterasti; kun yksi oli valmistunut, tarttui hän heti toiseen. Lopulta hänen huomionsa kiintyi siihen, että huoneessa oli kovin hiljaista. Tyynen sään ja myrskyn keskinäinen yhteys oli niin usein käynyt ilmi Mayburnin perheessä, että mamma nyt katseli ympärilleen epäluuloisesti. Ja syytä olikin! Fred ja Bertha irvistelivät paraikaa toisilleen niin ilkeästi kuin suinkin osasivat, ja Himmu tuijotti heihin kauhusta jähmettyneenä, voimatta hiiskahtaakaan.
"Lapset!" huudahti mamma tuimasti.
Fred ja Bertha sävähtivät heti ääliömäisen viattomiksi näöltään, ja Himmu, joka nyt oli päässyt jännityksen kahleista, puhkesi kovaan parkunaan.
"Ettekö te yhtään häpeä, lapset? Mitä varten te niin kauheasti irvistelitte?"
"No kun Fred rupesi", sanoi Bertha.
"Bertha irvisteli minulle", selitti Fred.
Mamma huokasi syvään ja alkoi rauhottaa Himmua.
"Kuuleppas, mamma", sanoi sitten Fred, "minusta tuntuu, ettei sinun nyt ole ollenkaan hauskaa nähdä meitä tässä."