"Voi voi", huokaili mamma; "mikä nyt taas on?"
"Tietääkös mamma, siellä oli kuusi palaa kakkua, ja kun jokainen sai yhden, niin yksi jäi, ja Fred tahtoo nyt leikata sen kahtia ja antaa puolet Adolfille ja toisen puolen Ellielle. Mutta minun mielestäni se pitää leikata viiteen osaan, paitsi jos sinä voit antaa meille neljä palaa lisää. Ainakin täytyy kaikkien saada yhtä paljon.".
"No leikatkaa viiteen osaan — ei, vaan tehdään niinkuin Fred ehdotti. Sinun pitäisi hävetä, kun riitelet mokomasta pikkuasiasta. Kuules: parasta on sinun tuoda se kakunpala tänne, niin että Himmukin saa osansa kemuista."
Silloin Berthan kyyneleet tulvivat virtanaan, ja hänen mielensä joutui niin ankaraan liikutukseen, että hän nyyhkytti ihan ääneen lähtiessään hiljaa kompuroimaan alakertaan. Mamma nousi tuoliltaan, kiirehti perästä, tarttui Berthan olkapäähän, talutti takaisin ja sulki oven.
"Kuuleppas nyt, tyttäreni", sanoi mamma, "jollet kohta hillitse itkuasi, niin sinun täytyy mennä sänkyyn suoraa päätä ja pysyä siellä aamuun asti."
Bertha tukahutti nyyhkytyksensä; hieroi rystysillään poskia ja silmiä uutterasti ja tyyntyi lopulta sen verran, että sai sanotuksi:
"Se oli meidän kakkumme ja minusta tuntuu, että se pitäisi jakaa tasan."
"Bertha!" kovisti taas mamma, polkien vihastuneena; "niinhän sinä puhut, kuin et ikinä olisi nähnyt tai maistanut kakkua. Kuinka sinä kehtaat olla niin ahne ja tuhma?"
Bertha alkoi uudestaan itkeä, sillä hän oli hellämielinen pikku tyttö, johon moite tai kiitos koski syvästi.
"Lakkaa nyt kerrankin", sanoi mamma, "taikka mene nukkumaan. Sinun täytyy heti päättää, kumpi on paremmin mieleesi."