Bertha ponnisteli voimainsa takaa. Hän saikin itkun loppumaan, nieli nyyhkytyksensä, kuivasi kasvonsa pyyhinliinalla ja lähti alakertaan sen näköisenä, joka on joutunut kovin pahasti ruusutaudin valtaan ja toivottomana alistuu kohtaloonsa.
Mamma oli näöltään myöskin hieman tulehtunut ottaessaan taas käsiinsä vihoviimeisen sukan. Sen vuoksi Himmun kesti hyvän aikaa rimpuilla ja ruikutella, ennenkuin mamma edes ulkonaisesti sai takaisin entisen tyyneytensä. Vihdoin häneltä kiusallakin valmistui tuo sukka, joka viimeisen neljännestunnin kuluessa oli hänestä käynyt suorastaan inhottavaksi. Mamman sydän täyttyi taas riemulla, kun hän liitti viimeisen teoksensa ja sen toverin pariksi ja samoin järjesteli muutkin sukat yhteen, pistäen ne sitten asianomaisiin laatikkoihin, ensin kuitenkin ylpeänä silmäiltyään koko läjää.
Sitten hänen mieleensä johtui, että olisi hauskaa mennä Himmun kanssa ruokahuoneeseen ja antaa lapsille loppukestitykseksi vähän viikunoita ja pähkinöitä. Hän laskeutui siis alakertaan, vieläpä paraiksi, sillä seura oli jo noussut pöydästä ja hääräsi nyt villinä läjänä lattialla jonkinlaisessa leikissä, jota vain lapset osaavat pitää arvossa. Ainakaan ei mamma nähnyt siinä mitään hauskuutta, vaan ryhtyi erottelemaan lapsia toisistaan hajalle. Sitä paitsi innostutti häntä tässä puuhassa melkoisen kova kirkuna Adolfin puolelta, joka oli sekä kasan pohjalta että kasvoiltaan niin musta, että kuristumisen vaara oli hänessä hyvinkin ilmeinen. Lopulta lapsikasa saatiin purkaantumaan yksityisosiinsa, ja Adolf kömpi pystyyn. Mutta sittenkään ei tämän vieraan pojan kasvoihin tullut läheskään heleää väriä. Ja kun mamma otti huomioonsa hänen tukkansa, joka oli pelkkiä pikimustia, erinomaisen tiheitä sykkyröitä, kävi hänelle "kauhean selväksi", ettei Adolfia äsken ollutkaan mikään kuristumisen vaara uhannut, vaan että Adolfin, esi-isät olivat ihan varmaan tulleet Afrikan aurinkoisesta ilmanalasta, arvatenkin vasten tahtoansa, ja yhä säilyttäneet alkuperäisen sukuvärinsä täydessä voimassaan.
Myöhemmin, jo parinkin tunnin perästä, mamma häpesi perinpohjin sitä säikähdystään ja äkillistä suuttumustaan, jonka tämä huomio hänessä vaikutti. Kun hän näet jälleen oli ehtinyt tyyntyä, tajusi hän täydellisesti, ettei Adolfin sukuperä estänyt häntä olemasta kerrassaan säädyllinen poika, jolla oli viehättävämpi käytöstapa kuin kummallakaan hänen omista lapsistaan, viattomat, rehelliset lapsenkasvot ja niin suloinen ääni kuin itse soitanto. Mutta sillä hetkellä, kun hän ensiksi sai nähdä Adolfin edessään, hän likisti kyynärpään kohdalta Fredin takinhihan peukalonsa ja etusormensa väliin ja siirtyi vierashuoneeseen niin vakavin askelin, että pakosta mukana seuraava Fred pelästyneenä ei saanut edes kysytyksi, mikä oli syynä tähän mielenosotukseen. Ovi paukahti kiinni heidän jäljestään. Fred tapasi itsensä lennätettynä tuolille istumaan jollakin nopealla tempulla, josta hän ei oikein ennättänyt päästä selvillekään, ja sitten hän näki mammansa seisovan edessään säihkyvin silmin ja sormi pystyssä ja kuuli:
"Kuinka sinä uskalsit semmoista?"
"Mimmoista semmoista?" kysyi Fred, kiireesti muistellen viimeisimpiä pahoja tekojaan, joita ei ehkä vielä oltu saatu ilmi tai joita hän ei vielä ollut rohjennut tunnustaa.
"Vai mimmoista?" matki mamma niin kovaa ja tuimasti, että Fred väkisinkin vapisi. Sitten mamma harppoi huoneessa edestakaisin kädet selän takana, sen näköisenä, että Fred sitten illalla, maata mennessä, kertoi Berthalle mamman näyttäneen ihan kamalalta.
"Vai mimmoista?" toisti taas mamma, ennenkuin Fred oli tointunut ensi pelästyksestään. Ja yhä siinä kävellessään mamma kuvitteli, kuinka Ellie tietysti kertoisi mammalleen, että Mayburnin lapset kutsuvat kotiinsa neekeripoikia, ja kun Millstonit muutenkin olivat herkkiä juoruamaan, niin Ellien mamma rientäisi puhumaan tästä kaikille tutuilleen ja varmaankin lähtisi oikein vartavasten levittämään tätä uutista tuoreena, ja siitä tulisi kauhea juttu. Vaan yhden asian mamma tiesi varmasti: hän ei ikinä enää voisi pitää päätään pystyssä omien tuttaviensa edessä, ja hän päätti sanoa miehelleen, heti kun tämä tulisi kotiin, että nyt täytyy viipymättä mennä uutta asuntoa hakemaan Brooklynista tai Jersey Citystä tai jostakin muusta esikaupungista, jossa heitä ei tunnettu.
Sillä välin Fred alkoi taas rohkaista mieltään, koska mamma oli vaiti eikä hän kuolemakseenkaan voinut muistaa tehneensä mitään erikoisen pahaa. Fredistä rupesi tuntumaan, että hänellä oli oikeus jo loukkaantua, ja hän siis tiedusti:
"Mamma, mikäs ihme nyt oikein on hätänä?"