"Mikäkö hätänä!" jankkasi mamma, äkkiä pysähtyen ja vihaisesti silmäten Frediä. "Se tässä on hätänä, se poika — se — se —" Mamma jaksoi kuitenkin sen verran hillitä sisuaan, että muisti kuuluvansa sellaiseen sukuun, joka kannatti neekeriorjuuden poistamista, ja siksi hän päätti vastauksensa lisäämällä vain: "se Adolf."
"En minä hänessä näe mitään vikaa", virkkoi Fred. "Mitäs sinä näet?"
"Hänen värinsä", tokaisi mamma.
"Sinähän olet aina sanonut, että tumma iho miellyttää sinua niin kovasti", huomautti tähän Fred, "eikä semmoinen puhe ole minusta ollenkaan hauskaa, kun näet, että me omat lapsesi olemme kaikki näin vaaleita."
"Tummuuttakin on monta eri astetta", viittasi mamma. Fred heittäytyi jurottamaan huuli lerpallaan ja kuului mutisevan, että poikien pitäisi jollakin keinoin päästä tietämään, mikä oikeastaan on mammojen mieleen.
"Sinä sanoit, että hän asuu lähellä suuren puistokadun kulmaa", alkoi taas mamma, vähäksi aikaa keskeyttäen levottoman käyntinsä.
"Niin asuukin", myönsi Fred, "ja komeimman tallin päällä, mitä koskaan olen nähnyt. Aijai, kuinka pulskalla mustalla hevosparilla hänen pappansa saa ajaa ja istua silloin niin korkealla — — se se on jotakin!"
Mamman kulku alkoi uudestaan, vieläpä melkoista nopeammin askelin kuin ennen. Vähän aikaa oltiin nyt ääneti, ja sitten Fred kysyi arasti:
"Eikö sinun mielestäsi hänen tukkansa ole niin erinomaisen kauniisti kiharassa?"
"Ei, ei ollenkaan!" vastasi mamma tavattoman vakavasti. Sitten hän seisahtui, siirsi Fredin viereen tuolin ja puhui: