"Kuuleppas nyt, hyvä poika, tosin en voi sanoa, että olisit tehnyt mitään pahaa, mutta sittenkin olet hyvin ikävästi erehtynyt. Sinä et saa enää koskaan tuoda Adolfia tänne. Minun on hyvin paha mieli, että kutsuit hänet meille tänään."
"Minkä tähden?"
"Sitä et vielä käsitä, mutta sinun pitää uskoa minua ja totella. Mutta jos koettaisimme — ei, ei se sovi!"
Mamman mieleen oli juolahtanut käskeä Fred pyytämään Ellieltä, että tämä pitäisi teekutsuja suurena salaisuutena, josta ei kukaan saisi puhua, mutta muistaessaan, miten vuotavia ne säiliöt ovat, joihin lasten salaisuudet lasketaan, luopui hän aikeestaan ja päätti niin pian kuin suinkin käydä Ellien äidin ja monen muun rouvan luona ja ennakolta katkaista jutulta kärjen kertomalla kaikki, mitä oli tapahtunut, lystillisenä esimerkkinä lasten tietämättömyydestä. Tämä suunnitelma lohdutti häntä siihen määrään, että hän suuteli Frediä ja palasi hänen kanssaan ruokahuoneeseen sanomaan vieraille jäähyväiset. Adolfilla oli todellakin hyvin miellyttävät kasvot, niin että mamma lauhtui heti kun hänet näki. Vieläpä hän pisti pojan taskuun appelsiineja kahdelle sisarelle, jotka hänellä oli kotona, kuten mammalle mainittiin. Nähdessään sitten, että kello kävi jo kuudetta, hän osasi toimittaa vieraat lähtemään niin, ettei kukaan huomannut mamman heitä jouduttavan matkalle. Kun Adolf tarjoutui saattamaan Ellie neitosta kotiin, ilahutti tämä seikka mammaa niin suuresti, että hänen olisi tehnyt mieli seurata heitä nähdäkseen, kuinka Ellien vanhempien tuttavat katselisivat noita kahta tavatessaan heidät ulkona.
Hymyillen seistessään ovella ja silmäillessään pikku parin menoa hän kuuli erään äänen, joka muistutti hänelle, että Himmu oli jätetty istumaan ruokahuoneen laattialle. Hän siis kiirehti takaisin vauvansa luo ja tapasi yritteliään pienokaisen kovin pahasti lapsentuolin kimpussa, jonka hän oli jotenkin saanut kumoon. Himmun lohduttamisessa ei ollut paljoakaan vaivaa, ja sitten mamma lensi yläkertaan, mukanaan pikku neitonen, riisui ja ruokki hänet ja huolimatta tuhansista äidillisistä mieliteoista, joiden vuoksi hän joutui vihaamaan Freindhoffia entistä pahemmin, hän pani Himmun nukkumaan ja sievisteli ulkoasuaan voidakseen ottaa miehensä vieraan vastaan. Vaan keskellä pukeutumisensa kaikenlaisia kiusoja hän kauhukseen muisti, ettei hänen miehensä vaatimaa olutta ja Limburgin juustoa vielä oltukaan hankittu. Bridget siis kutsuttiin — harmikseen tietysti — illallispuuhistaan ja käskettiin kiireimmiten ostamaan mokomat herkut. Mutta Bridget vuorostaan komensi Fredin suorittamaan tämän taloudellisen toimen. Pojan muisti teki kuitenkin sen ilkeän kepposen, että hän toi "Limburgin" asemesta "Brie" juustoa, sillä hän ei muistanut saamastaan ohjeestaan muuta kuin että ostettavan juuston piti olla "itse paholaisen moskaa, joka haisee niin pahalta, ettei koko maailmassa ole semmoista." Kun Fred siis unhotti nimen, niin hän pyysi jotakin sellaista juustoa, joka haisisi kaikkein pahimmalta.
ILTA
Sill'aikaa kun Bridget pahaa peläten odotteli Fredin tuloa, hääräili mamma onnellisen tietämättömänä koko asiasta. Hän otti kantaakseen rakkauden ristiä panemalla ylleen kauneimmat vaatteensa, ja vihdoin kuullessaan ulko-oven paukahtavan ja miehen äänen alhaalla kaikuvan: "Täällä ollaan, käpyseni!" laskeutui mamma joutuisasti portaita alas niin enkelillisen marttyyrin kaltaisena, kuin ikinä on polttoroviota lähestynyt. Hän astui vierashuoneeseen huulillaan sellainen hymy, joka olisi tyydyttänyt hänen parhaankin ystävänsä, vaan nyt se oli varattu juuri sitä miestä varten, joka saisi koko illaksi ryöstää häneltä hänen puolisonsa. Mutta Freindhoffin tunnusmerkkejä, ulkonevia silmälaseja, kuluneita vaatteita ja kömpelöä hahmoa ei näkynyt leveässä vierastuolissa, jonne hänen miehensä ne aina sijotti. Edemmä silmäillessään mamma tapasi takimmaisessa huoneessa miehensä, joka istui riippuvan lampun alla kovin masentuneen näköisenä.
"Hän ei päässytkään", sanoi herra Mayburn vastaukseksi vaimonsa kysyvään katseeseen; "sai sähkökutsun Philadelphiaan jossakin ammattiasiassa."
"Voi sinua mies parkaa, mikä pettymys nyt tuli!" huudahti rouva Mayburn laskeutuen miehensä syliin ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. Hän oli todellakin pahoillaan, kun hänen miestään oli kohdannut tämmöinen ikävyys — aivan varmaan pahoillaan, mutta jos hänen herransa ja käskijänsä olisi nähnyt ne kasvot, jotka lepäsivät hänen olkapäällään, niin häneen olisi jäänyt ainainen epäilys vaimon kyvystä tuntea osanottoa toisen murheeseen. Äkillisestä onnestaan hämillään mamman täytyi nyt hymyillä, niin että tuntui mahdottomalta salata totuutta, vaikka kätkikin kasvonsa. Hänen miehensä yritti kääntää hänen päätään näkyviin saadakseen häntä suudella, mutta mamman oli johdonmukaisuuden vuoksi pakko vastustella. Mamman sydän sykki niin rajusti, että olisi luullut hänen miehensä varmaankin sen kuulevan ja rupeavan sen vilpittömyyttä epäilemään. Vaikka mamma ponnisti voimainsa takaa, ei hän mitenkään saanut sydäntään tyyntymään. Huone tuntui lämpöisemmältä, valoisammalta, kauniimmalta kuin milloinkaan ennen, ja mamman oli melkein mahdotonta pysyä hypähtämättä seisaalle ja riemusta huutamatta. Mutta hän tahtoi olla miehelleen uskollinen, välittämättä omista tunteistaan. Siten hän lopulta sai hymyn vaihdettua juhlallisuudeksi ja suuteli miehensä vakavia kasvoja moneen kertaan niin hellästi ja osanottavasti, että hänen hyväilynsä saaja katseli häntä tarkkaavasti ja virkkoi hyvin liikutettuna:
"Niinkö sinä, kultuseni, todella pidät minusta?"