"Niin, niin, Will!" huudahti mamma melkein itkien. Mutta hän malttoi mieltään ja sanoi häntä hupsuksi miekkoseksi, ja silloin illalliskello soi. Ja kun he nyt nousivat, kiersi mamma käsivartensa miehensä vartalon ympärille, hyräili polkansäveltä ja pyöritti häntä ympäri huonetta, niin että toinen aluksi hämmästyi, vaan pian suuresti riemastui.
"Mikäs sinuun oikeastaan on tullut tänä iltana, pikku tyttöseni?" kysyi pappa, kun vihdoin pääsi vapaaksi ja oltiin menossa ruokapöytään.
"Ei mitään", vastasi mamma, urheasti salaten asian oikean laidan. "Minun vaan tekee mieli saada sinut unhottamaan harmisi, ja minusta on aina niin hauskaa, kun voin vähänkin sinua lohdutella ikävässäsi."
"Sinä olet enkeli, Florence", lausui siihen pappa.
Tällöin pappa oli kuin huomaamattansa ottanut vaimonsa käsivarren kainaloonsa ja saattoi häntä nyt mitä kohteliaimmin tuolille pöydän päähän, vieläpä hänet siihen istuttaessaan kumarsikin, mitä ei ollut mamman osaksi tullut moneen vuoteen. Ainoastaan yksi lapsista oli saapuvilla pöydässä, mutta mamma ei kaivannut toisia, eikä pappakaan huomannut, että nyt oli vähemmän lautasia täytettävänä kuin tavallisesti. Muuten ei tämä ollut ainoa merkillisyys: keskustelu kääntyi muihin asioihin kuin talousmenoihin, astioiden rikkomiseen ja lapsille yhä hankittaviin uusiin vaatteisiin. Pappa joutui kertomaan jotakin, mitä oli tänään kuullut hauskalta tutulta, ja vaikkei se mammasta tuntunut erikoisen huvittavalta, niin katsellessaan miehensä melkein hillitöntä riemastusta hän itsekin nauroi kauvan ja sydämellisesti. Sitten papan mieleen muistui toinen hyvä juttu, ja mamma nauroi sitä yhdessä hänen kanssaan, sillä se oli todellakin hyvin hauska. Lopulta pappaan vaikutti hänen vaimonsa riemuisa näkö ja olo niin valtavasti, että hän laski kädestään veitsen ja huudahti, ääni ja katse hellyyttä täynnä:
"Nyt minä kerrankin uskon saaneeni oman pikku eukkoseni takaisin — sen vaimon, joka minulla oli monta vuotta sitten."
Mamman ilomieli hävisi heti, ja sen sijalle tuli aluksi jotakin suuttumuksen tapaista. Tämän hän kuitenkin kohta masensi, mutta yhtä helppoa ei ollut päästä eroon siitä, mikä uhkasi rikkoa hänen äänensä, kun hän vastasi:
".Et sinä, Will, koskaan ole vaimoasi menettänyt; hän on aina ollut täällä — jospa hänen miehensä vain olisi häntä etsinyt kuten monta vuotta sitten."
Pappa näytti hämmästyneeltä ja sitten pahastuneelta. Eikö hän muka ollut kaikkina näinä vuosina odotellen katsellut vaimoaan? Aina kotiin tullessaan ikävöinyt nähdäkseen hänet hymyssä suin ja hyvällä päällä? Eikö hän melkein aina ollut tässä odotuksessa pettynyt? Eikö hänen vaimonsa melkein aina ollut muissa ajatuksissa tai hiljaa tai milt'ei näkymättömissä? Eikö hän näyttänyt melkein riemuitsevan, kun pääsi tekemään semmoista, mikä vei hänet pois miehensä luota? Oliko hän viime vuosina useinkaan kyennyt sanoillaan syvemmin vaikuttamaan vaimonsa mieleen, ellei ainakin kahdesti toistanut? Olihan hän niin monen monta kertaa jutellessaan semmoista, mikä suuresti kiinnitti hänen mieltään, saanut nähdä vaimonsa katseista, ettei tämä häntä lainkaan kuunnellut, ja samoin hänen toimistaan, kuinka hän oli paljoa tarkkaavaisempi valvomaan, että joku lapsista pitäisi ruokaliinaa leukansa alla ruokapöydässä, että joku toinen pysyisi hankaamatta sukkiaan polvista hajalle lattiata vasten ja että Bridget panisi leipätaikinan nousemaan ihan määrähetkenä ja asianomaisessa paikassa, ja taivas ties mitä kaikkea muuta! Mamma ei ikinä saisi tietää, kuinka syvästi hän oli pahottanut miehensä mieltä, mutta kun tuolla tapaa nuhdeltiin, ei sitä voitu aivan vaieten kestää, ja sen vuoksi pappa sanoi:
"Kultuseni, onko tuo mielestäsi oikein ystävällistä puhetta? Enhän minä koskaan ole lakannut sinua etsimästä."