"Sen kyllä uskon, hyvä mies", vastasi mamma siirtyen pahastuneen miehensä viereen, "mutta jos sinun tekee kovasti mielesi tavata joku, niin eikö sinustakin tunnu olevan parasta mennä sinne, missä hän on?"
Pappa silmäili häntä ihmetellen ja kysyi:
"No enkö minä aina ole tullut tänne, missä sinäkin olet? Missä sinut muualla tapaisi kuin kotona?"
"Löydät minut sieltä, missä harrastukseni ovat. Sinä olet ensimäiseni, rakkaimpani, mutta minulla on neljä muuta rakasta, jotka toisin kuin sinä ovat todellakin avuttomia. Minun on pidettävä kodista huolta, eikä sen kaikkea työtä jaksa koskaan suorittaa. Lapset ja koti ovat sinun omiasi samoin kuin minunkin; miksi et tule niiden luo, kun minua kaipaat?"
Välähdys jostakin sellaisesta, mitä pappa ei ollut tähän asti keksinyt, tuli nyt hänen sisällisen katseensa osaksi; mutta mamma ei puhunut sanaakaan lisää, ja pappa, jonka rakkaus oli yhtä suuri kuin hänen tietämättömyytensä ja niin herkkä, kuin minkään hyvän miehen rakkaus, mieluimmin antamaan kuin saamaan, rupesi nyt lohduttamaan vaimoaan niin hellästi kuin suinkin osasi. Vihdoin kuivattuaan hänen kyyneleensä ja nähdessään hänen kasvojensa jo yrittävän hymyilläkin pappa sanoi:
"Kyllä minä koetan katsoa, osaanko täst'edes olla viisaampi. Älä nyt enää, kultaseni, siitä välitä. Pidetään kahdenkesken oikein hauska ilta!" Mamma oli liukunut lattialle ja laskenut päänsä lepäämään miehensä polvella. Pappa silitteli hiuksia, jotka olivat mamman otsalla sekaisin; mamma ei näyttänyt aikovan koskaan nousta lattialta eikä pappa tuntunut sitä mammalta toivovankaan, mutta juuri silloin syöksähti huoneeseen Fred ja tiedusti:
"Eikö täällä enää koskaan aiota antaa ruokaa, tekisi mieli tietää?"
"Sinun olisi pitänyt tulla silloin kun kello soi, ymmärrätkös", vastasi pappa tuimasti.
"En minä mitään kelloa kuullut", selitti Fred kohta.
"No missä sinä olit?"