"Ulkona."
Kun pappa ei tiennyt, mitä nyt piti sanoa, niin hän pysyi ääneti. Sitten osui Berthakin ruokahuoneeseen. Hän oli viipynyt leikkipaikassa ullakolla eikä tietysti mitään soittoa kuullut. Pappa ja mamma erkanivat nyt toisistaan vasten tahtoaan ja täyttivät lastensa lautaset ja kupit. Sitten pappa saattoi mammaa vierashuoneeseen mitä hellimmän kohteliaasti ja pyysi häntä laulamaan erään laulun, jota ei ollut vuosikausiin kuullut eikä maininnut. Mamma lauloi sen mainiosti; hän hämmästyi itsekin taidostaan. Sitten hän lauloi toisen, vieläpä kolmannenkin, kaikki erityisestä pyynnöstä ja kaikki loistavasti. Pappa alkoi jo tuumia, ettei näin mainiota iltaa ollut ikinä ollut, mutta äkkiä hän pani merkille, että mamman ajatukset olivat menossa muualle. Hän oli juuri aikeissa lempeästi kiinnittää vaimonsa huomiota tähän seikkaan, kun mamma samassa huudahti:
"Ja nyt, mies kulta, minun pitää panna Bobboker ja Himmu nukkumaan."
Pappa teki vasten tahtoaankin kärsimättömän liikkeen, mutta virkkoi hellästi:
"Soisin, ettei sinun tarvitsisi mennä pois minun luotani."
"Olisikohan sinun mahdotonta tulla mukaani?" kysyi mamma hymyillen.
"Mitä vielä!" ihmetteli pappa. "Pitäähän se pikkuväki lakkaamatonta meteliä heti kun alat niitä riisua, ihan siihen asti, kunnes niiltä silmät vihdoin painuvat umpeen! Millä tapaa minä siinä pääsisin sanaakaan puhumaan sinun kanssasi?"
Mamma ajatteli, että jos pappa olisi hän ja hän olisi pappa, niin hänestä olisi ihanaa saada edes istua siellä, missä toinen tekisi työtään, vaikka meteli olisi kuinka kova tahansa. Mutta hän ei sanonut huoneesta lähtiessään muuta kuin:
"Vai niin."
Pappa nousi tuoliltaan, astui epäröiden pari askelta sinne päin, minne hänen vaimonsa oli mennyt, pysähtyi, kääntyi ja alkoi mieli apeana kävellä huoneessa edestakaisin.