"Vai niin!" matki hän. "Hm! Se kuulosti hieman siltä, kuin hän olisi loukkaantunut. Tekisi mieli tietää, mistä hyvästä? Muistellaanpa, mistä me juuri silloin puhelimme? Jaha, minun tulemisestani hänen mukaansa lasten huoneeseen. Ei suinkaan hän siitä voinut loukkaantua, etten minä viitsinyt sinne mennä; tietäähän hän yhtä hyvin kuin minäkin, ettei millään keinoin voida puhua perättäin viittakaan sanaa, kun meidän molemmat nuorimpamme ovat likellä. Vauva keksii aina jotakin syytä parkumiseen sill'aikaa kun sitä riisutaan, eikä Bobboker anna hengen rauhaa sopotukseltaan, jos mamma pikkusenkaan välittää muista lapsista kuin hänestä. Mitä ihmettä hänen mielessään äsken oli? Sen minä sanon, että vaimot kyllä ovat maailman parhaita olentoja, mutta yhtä varmasti myös oikullisimpia."
Mitä kauvemmin pappa harppoi laattiata pitkin ja itsekseen puheli, sitä ikävämmäksi kävi hänen mielialansa. Lopuksi hän pääsi sille kannalle, että ainoa miehekäs menettelytapa olisi ääneti kestää sitä ansaitsematonta kohtelua, joka vaimon puolelta tuli hänen osakseen. Olihan hänen vaimonsa ylevä, vakava, tunteellinen nainen, jonka malttia varmaankin koeteltiin joka päivä kaikenlaisilla kiusoilla, ja jos kohta elämän vastukset toisinaan pääsivät hämmentämään hänen hyvää älyään ja mielialaansa, niin hänen miehessään pitäisi olla kylliksi rakkautta nuo heikkoudet kestämään hellitellen ja valittamatta. Että sellainen velvollisuus joutuisi hänen täytettäväkseen, se ei kuitenkaan korjannut hänen huonoa tuultaan. Hän vaelsi yhtä mittaa pitkin huonetta, hakien helpotusta kirjoista ja kuvistakin, mutta mikään ei auttanut. Sitten hän istuutui piaanotuolille ja kidutti soittokonetta kaikenlaisiin epäsointuihin, kunnes mamma kiirehti taas alakertaan ja hänen viereensä. Papan katseessa oli omituinen sekotus alakuloisuutta ja itsetietoista sankariutta, kun taas mamman kasvot olivat täynnä katuvaa murhetta ja nöyryyttä, jonka kaiken pappa otti vastaan liikuttavan ääneti.
Mutta mamma ei aikonut ruveta onnettomaksi, vaikka mitä tahansa sattuisi. Freindhoffin kynsistä pelastettu ilta oli kuin tulesta temmattu kekäle, siltä ainakin mammasta tuntui; kun hän siis, vaikkei ollut katselevinaankaan, huomasi miehensä puristavan huuliaan yhteen, ikäänkuin niiden taakse yritettäisiin teljetä jotakin erikoista, mikä tietysti sulkisi tien kaikelta muultakin puheelta, siirsi hän kiireesti miehensä viereen ja piaanon eteen tuolin, alkoi soittaa ja samalla laulaa erästä viehkeää lemmenlaulua kerrassaan vastustamattoman hurmaavasti.
Pappa torjui sävelten vaikutusta parin tahdin verran, mutta pian hänen täytyi kääntää kasvonsa poispäin, sillä hänen huulensa heltisivät väkisinkin ja rypyt otsasta silisivät. Hän koetti uskotella itselleen, että vaikutus samoin kuin laulukin kestäisi vain hetkisen, vaan siitä ei ollut apua. Hän tapasi itsensä seisomassa tietämättä oikeastaan, miten oli siihen asentoon joutunut, ja sitten katselemassa hahmoaan pienessä kuvastimessa, joka oli nuottihyllyllä, ja silloin hän pääsi selville, että hän vielä oli sangen nuori ja pirteän näköinen ollakseen marttyyri, jollaiseksi hän äsken oli itseään kuvitellut. Sitten hän käveli — melkeinpä keikaili — huoneen päästä päähän, koko ajan katsellen vaimoaan, ja kun laulun lopussa viimeinenkin sävel oli kuulumattomiin hiljennyt, sai hänen sievä vaimonsa kummallekin poskelleen lämpöisen suudelman, ja kaikki käsitys väärästä kohtelusta oli yhtä etäällä kuin Aatamin aika.
"Italialainen ooppera olisi ihan mahdoton yritys New-Yorkissa, jos kaikki vaimot osaisivat kotona niin laulaa kuin sinä, kultaseni", lausui pappa.
Tosin mamma varmasti tiesi käsittävänsä asian paremmin, mutta ei olisi mistään hinnasta häntä oikaissut, jos miehellä kerta oli tuollainen maku; hän siis vaan sanoi:
"Hyvin hauskaa, että edes joku pitää harrastustani arvossa. Mitä muuta minun sopisi sinulle laulaa?"
Pappa kiskoi esille kellastuneita nuottikirjoja hyllyltä, jolla aikaa mamma muististaan soitti pikkusen valssin.
"Koetappa tuota laulua Faust'ista", pyysi pappa vihdoin sijottaessaan nuottivihon hänen eteensä.
"Hyvä ystävä kulta", sanoi mamma estellen, "enhän minä ole mikään oopperalaulajatar."