"Mamman pitää laulaa 'Nuku, nuku, kullannuppu'", kuului hyvin tunnettu lapsenääni sanovan. Molemmat vanhemmat kääntyivät joutuin sinne päin ja näkivät Bobbokerin seisovan ovella pitkään valkoiseen paitaan puettuna, pää pörrössä ja kasvoissa enkelin ilme.
"Johan nyt jotakin!" huudahti mamma. "Voi sinua pikkusta kultu pojua! Olenko minä todellakin laulanut niin hyvin, että houkutin hänet pois vuoteestaan ja sitten koko matkan tänne alas?"
Mamma hypähti istuimeltaan Bobbokeria kohti, ja pappa kovisti:
"Kuuleppas sinä pikkunen vintiö, jollet nyt paikalla laputa takaisin sänkyysi, niin saat minulta selkääsi niin että tuntuu. Mikä sinut riivasi pystyyn, kun kerran olit nukkumassa?"
"Älä nyt, Will!" torjui mamma ja otti lapsen syliinsä.
"Poju ei tartte 'elkää", huusi Bobboker, ja sitten hän huusi vielä paljon muutakin saatuaan päänsä hyvään turvaan mammansa olkapäätä vasten.
"Minä vien hänet taas makaamaan ja parin minuutin päästä tulen takaisin, mies kulta", sanoi mamma rientäen portaita ylös ja jättäen jälkeensä pitkän sarjan yhä hiljenevää ruikutusta.
Pappa reuhtoi pitkin huonetta siihen tapaan, että huonekalut olisivat pelosta vavisseet, elleivät ne onnekseen olisi turvassa tunteellisuuksilta, jotka ovat ihmiskunta poloiselle ominaisia. Hän valmisteli hirveätä esitystä mielipiteistään lapsiin nähden, mutta äkkiä mamma keskeytti hänen ajatustensa juoksun lennähtämällä huoneeseen, sillä se vauhti, jolla hän taas oli päässyt asianmukaisesti eroon nuoresta häiritsijästä, oli niin hämmästyttävä, että pappaa vihastuneemmankin miehen olisi täytynyt sitä ihailla. Mamma astui sisään niin hymyilevänä kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tämä seikka olisi riittänyt pahentamaan papan mielenkuohua, ellei häneltä aina olisi voima hävinnyt silloin kun hän joutui vaimonsa lempeän hymyn valtaan. Sitten mamma istuutui piaanon ääreen ja tarttui vähääkään vapisematta lauluun, jota häneltä oli äsken pyydetty. Tosin hän tiesi antautuvansa syypääksi mielettömään uhkarohkeuteen, mutta oliko mitään semmoista, mitä hän ei yrittäisi miehensä mieliksi, joka häntä rakasti ja jota hän niin hellästi rakasti? Hän oli lukenut miehistä — sotilaista —, jotka omin neuvoin olivat käyneet kokonaisen joukon tai patterin kimppuun, kun heitä elähytti vain rakkaus omaisiin tai isänmaahan. Eikä tuo laulu "Faust'ista" ollut pelottavampi kuin sotajoukko tai patteri — ei ainakaan paljoa pahempi. Hän siis helähytti piaanossa perusäänen ja sovitteli siihen omaa ääntään. Vaan osuiko hän aivan kohdalleen, sitä hän ei päässyt tarkoin kuuntelemaan, sillä samassa hän kuuli erään huutavan:
"Mamma!"
"Mikä nyt on, Frediseni?"