"Bobboker tarttee toinen hoone."
"Sinä — et — saa!" sanoi nyt mamma niin pontevasti, että Bobboker katsahti hänen silmiinsä perin hämmästyneenä. Silloin hänen mieleensä johtui, että mamma tarkotti täyttä totta, ja tuskinpa mamma voi kuvitella minkään pikku pojan osaavan ruveta häijymmäksi kuin Bobboker parin seuraavan minuutin kuluessa. Hän huusi, kiljui, vikisi, ulvoi ja porasi, ja kun mamma koetti häntä tyynnyttää, niin poju murisi vastaan kuin kaikkein äkäisin koiranpentu. Lopuksi hänet voitettiin sillä lupauksella, että suuruksella annetaan sokeripala, ja mamma kääntyi katsomaan, miten pitkälle Bertha jo oli ehtinyt. Mutta Berthaa ei näkynyt; sen sijaan Fred puolivalmiiksi puettuna kuhnaili pitkin huonetta jotakin hakien.
"Mitä sinä tahdot, poika? Mitä varten sinä taas olet täällä? Ja missä sisaresi on?" kysyi rouva Mayburn.
"En minä tiedä, missä se on, mutta minä haen toista kenkääni. Kai se putosi minulta tänne, kun korjasin vaatteeni", selitti Fred.
"Hae nyt pian, Frediseni, ole oikein hyvä poika! Minä tahtoisin sinun sitte auttamaan pojua valmiiksi sill'aikaa kun käyn katsomassa, saako Bridget siellä suurusta toimeen."
"Sama se, mutta minun tekisi mieleni tietää, kuka minun kenkäni on ottanut. Kyllä minä uskon, että Bertha on sen piilottanut, kun se on niin paha. Enhän minä voi ilman kenkiä olla. Bobboker, onko poju ottanut Fred veikon kengän?"
"Emminä", sanoi Bobboker.
"Sinun täytyy tietää."
"Soh-soh", sanoi mamma. "Pane jalkaasi tohvelit — pyhäkengät — mitä tahansa, vaan joudu. Ellei suurus ole ajoissa valmis, niin pappa on niin hirveästi harmissaan. Mitä ihmettä sinä hommaat?"
"Kenkääni minä haen, johan sen sanoin", vastasi Fred hyvin äreänä ja penkoi saamattomasti lankarullia, sormustimia, saksia y.m. mamman ompelukorista.