"Miksi et sinä aina ole sen näköinen, kuin sinä äsken olit. Jos sinä olisit aina sellainen, en minä koskaan leikkisi, enkä tuottaisi sinulle harmia. Minä istuisin vain aivan hiljaa ja katselisin sinua."
"Minkä näköinen minä sitten olin?" kysyi rouva Burton ottaen Willyn syliinsä.
"Niin, sinä olit aivan — aivan kuin — kuin, en minä oikein osaa sitä sanoa. Sinä olit aivan kuin Jeesuksen äiti isän taulussa, kun sitä oikein kauvan katselee, eikä kukaan häiritse. Minä en ole koskaan nähnyt ketään sen näköistä muuta kuin äidin, ja kun hän on sen näköinen, olen minä aivan vaiti, ettei hän taas muuttuisi."
"Kyllä saat haluamiasi leivoksia", sanoi rouva Burton.
"En minä halua mitään leivoksia", sanoi Willy kärsimättömästi, "enkä minä tahdo leikkiä teekutsuja, enkä minä tahdo, että sinä puhut minulle, sillä silloin sinä taas tulet toisen näköiseksi. Minä tahdon vain jäädä sinun tykösi." Tässä Willy kiihkeästi puristi tätiänsä ja suuteli häntä yhä uudelleen.
"Sinä pikku kulta", sanoi rouva Burton vastaten hyväilyihin, "tiedätkö miksi äsken olin sen näköinen? Minä ihmettelin miksikähän Toddy ja sinä pidätte Harry enosta niin paljon enemmän kuin minusta ja miksi te tottelette häntä paremmin kuin minua."
Hetken aikaa mietittyään Willy huokaisten vastasi:
"Siksi että —".
"No, miksi?" kysyi rouva Burton. "Tekisit minulle suuren ilon, jos sen minulle sanoisit."
"Siksi, että te olette enon kanssa niin erilaisia."