Ja toinen ääni huusi:
"Otetaan enemmän evättä mukaan. Minä olen koko päivän ollut kauheatti nälittäni."
VIII LUKU
"Vain kolme päivää enää jälellä", puheli rouva Burton itsekseen, kun hänen miehensä oli lähtenyt New Yorkiin, ja pojat olivat jättäneet hänet hetkeksi rauhaan. "Vain kolme päivää ja sitten rauha — ja elämänkestävän tappion tunne. Ja kenen vuoksi? Kahden lapsen, vuosiltaan nuoren mutta järjeltään kehittyneen! Erehdyin koettaessani neuvoa molempia yhdessä. Kun he ovat yhdessä, on suorastaan mahdotonta saada heitä unohtamaan omat harrastuksensa niin kauvaksi, että voisi istuttaa heihin kauniita ajatuksia ja hyviä tapoja. Mutta minä en ole kasvattanut heitä erikseen. Sen sijaan minä olen puhunut ja voi — mikä tyhmyri olenkaan ollut — minä olen tehnyt tyhmyyksiä mieheni nähden ja kuullen. Hän tulee toimeen heidän kanssaan paljon paremmin kuin minä ja, mikä harmillisinta, ilman minkäänlaista ponnistusta. Kuinka se on mahdollista? He liittyvät häneen, tottelevat häntä ja istuvat tuntikausia ennen junan tuloa tien vierellä odottamassa nähdäkseen hänestä ensi vilahduksen, kun sitävastoin minä —. Enkö minä enää voi herättää mielenkiintoa? Monet naisethan kyllä naimisiin mentyään kadottavat mielenkiintonsa, mutta en olisi voinut uskoa, että minä" — tässä rouva Burton vilkaisi uuninreunalla olevaan peiliin — "että minä voisin tulla tyhmäksi sentähden, että olen saanut miehekseni sellaisen hyvänahkaisen miehen, kuin mitä Harry on!"
Rouva Burton tutki tarkasti piirteitään, ensin epäillen, mutta sitten närkästyksestä punastuen, mikä suuresti kaunisti häntä.
Runoilija on joskus lausunut, ettei mikään kadotuksen kauhuista ole vihastuneen naisen veroinen; mutta naiset — ainakin muutamat heistä — ovat senjälkeen osoittaneet, että heidän sukupuolessaan on hienompiakin piirteitä. Rouva Burtonin yhä katsellessa kasvojaan levisi niille huolestunut vakavuus, joka pehmensi jokaisen piirteen ja lopuksi kohotti kiillon hänen silmiinsä, ja hänen puoliavoimilla huulillaan vaikenivat kysymykset, jotka äsken olivat ilmaisseet hänen vastalauseensa. Yht'äkkiä kiertyi pehmeä käsi hänen kaulaansa ja hänen hämmästyksestä hätkähtäessään sanoi pieni ääni:
"Miksi et aina ole tuon näköinen, Alice täti? Kas niin, nyt sinä jo muutut. Isot ihmiset ovat aivan pikku poikien kaltaisia, eivätkö olekin? Äiti sanoo aina, ettei ole terveellistä sanoa meille, että me olemme hyviä, sillä silloin se heti loppuu."
"Miten sinä tulit sisälle, Willy? Ja kuinka tulit niin hiljaa? Oletko kuunnellut? Etkö tiedä, että on hyvin epäkohteliasta kuunnella, kun ei sinulle puhuta? Mutta missä ovat kenkäsi ja sukkasi?"
"Niin, otin ne jalastani, että minä voisin tulla aivan hiljaa pyytämään sinulta leivoksia leikki-teekutsuja varten", sanoi Willy. "Sinä sanot, että meidän pikku kenkämme pitävät niin kovaa melua. Mutta täti, miksi et sinä —?"
"Mitä niin?" kysyi rouva Burton, jonka monet ajatukset hävisivät kuin tuhka tuuleen.