"Pojat, nyt on aika lähteä", sanoi rouva Burton huoaten.
Nämä sanat ikäänkuin katkaisivat näkymättömän jänteen, joka oli pitänyt poikia niin erinomaisessa kurissa. Samassa olivat he taas läpeensä poikia. Kaipaavin silmin katselivat he kuitenkin Edeniänsä, joka heidän niin pian oli jätettävä.
"Harry eno", sanoi Willy. "Yksi asia on aivan välttämätön, ennenkuin huviretki on hauska ja aivan niinkuin pitää olla ja se on se, että minä saan ajaa."
"Ja minä taan pitää piitkaa", intoili. Toddy.
"Minusta olette molemmat tänään jo tehneet tehtävänne", sanoi herra
Burton vaistomaisesti tarttuen lujemmin ohjaksiin.
"Mutta me emme ole", sanoi Willy, "me emme ole. Ylämäessä me saamme aina ajaa ja isä sanoo, että hevoset kyllä aina tietävät, milloin me tartumme ohjiin."
"Sen kyllä voi uskoa", sanoi herra Burton. "No olkoon menneeksi, tuossa tulee nousu, käy käsiksi!"
Willy tarttui ohjiin, ja Toddy irrotti piiskan. Nuo jalot eläimet osottivat samassa silmänräpäyksessä isäntänsä väitteet todeksi, sillä ne karkasivat pystyyn tavalla, joka on aivan vieras lauhkeille perhehevosille. Rouva Burton tarttui miehensä käsivarteen, ja tämä laski kätensä rauhallisesti ohjaksille.
Nyt olikin jo saavuttu mäelle. Herra Burton otti Willyltä ohjat, mutta Toddy antoi viime hetkellä hevosille aimo jäähyväisläimäyksen. Tom Lawrencen hevosista ei yksikään tarvinnut pienintäkään piiskan sivallusta, vaikka piiska, tuo vallan merkki, aina koristikin hänen ajoneuvojaan. Kun ne nyt saivat tällaista odottamatonta ja outoa huomiota osakseen, kuohahti hevonen, joka iskun oli saanut. Toveri samoin, ja molemmat karkasivat pystyyn ja syöksyivät sitten alas kivistä, epätasaista tietä hillittömän hurjalla vauhdilla. Tiellä oleva suurehko kivi sattui juuri vaunujen tielle, ja nopeasti kietaisi herra Burton toisen ohjaksen kätensä ympäri saadakseen hevoset hypähtämään tien syrjälle ja siten kiveä väistämään, mutta mitä merkitsi hevosille kivi piiskaniskun rinnalla! Kivi oli jo aivan pyörien edessä. Peljäten pahinta rouva Burton kiersi lujasti kätensä miehensä ympäri, toisella hän tarttui ohjiin; pojat kajahuttivat ilmoille "Vuorinen on tie, mi johtaa Sioniin!", pyörät iskivät kiveen ja neljä henkeä teki kauniin kaaren ilmassa päättyen lopuksi tien vieressä olevaan pensaikkoon. Vaunut eivät olleet kaatuneet, vaan kiitivät vauhkojen hevosten vetäminä hurjaa vauhtia kotia kohti. Sillä välin nuo neljä, joista kaksi oli hyvin iloisia, kaksi huomattavan vähäpuheisia, jatkoivat matkaansa jalan pysähtyen vain purossa huuhtelemaan naarmuisia kasvojansa. Ja kun tuntia myöhemmin kaksi pikku poikaa oli suorittu vuoteeseen ilman tavan mukaisia iloisia iltamenoja ja heidän holhoojansa vuoroin nauraen, vuoroin valitellen muistelivat päivän tapahtumia, kuului portaiden yläpäästä ääni:
"Harry eno, lopetammeko me huviretken huomenna? Me emme ehtineet puoltakaan siitä mitä meidän piti tehdä."