Rouva Burton suuteli molempia poikia ja kysyi, millä hän voisi heitä huvittaa.
"En minä tiedä," vastasi Toddy.
Erehtymättömän vaistonsa ohjaamana rouva Burton sanoi:
"Te saatte molemmat tehdä mitä haluatte."
"Eläköön!" kirkasi Willy.
"Ja tinä et tano ollenkaan: 'Älä tee niin?'" kysyi Toddy.
"En!" vastasi rouva Burton.
"No hyvä!" huusivat molemmat pojat yhteen ääneen.
Sitten he ottivat toisiaan kädestä ja läksivät hitaasti ja vaijeten tallustelemaan poispäin. Matkalla pysähtyivät he vain suutelemaan toisiaan. Rouva Burton katseli heidän jälkeensä ihmetellen. Saattoiko tämä olla seuraus siitä, ettei kukaan hoivannut heitä — ettei kenenkään silmä paimentanut heitä, kuten hänen miehensä oli tapana sanoa?
Hetken aikaa pojat vielä kuljeskelivat ympäri. Sitten he istuutuivat suurelle kivenlohkareelle, kiersivät kätensä toistensa kaulaan ja tarkastelivat vaieten edessä olevaa maisemaa. Siellä he istuivat kunnes eno palasi. Täti osotti hänelle poikia. Aikuiset seurasivat vaistomaisesti lasten esimerkkiä, ja tunnin ajan vallitsi kosken äyräällä syvä rauha, kunnes vanha aurinko, joka kerran vanhan testamentin aikana oli pysähtynyt katselemaan taistelua, mutta joka ei koskaan pysähdy mietiskelemään ihmislasten vaiheita, vaikka luonto olisi heihin tehnyt miten syvän vaikutuksen tahansa, antoi merkin, että oli aika lähteä.