"En", sanoi rouva Burton jyrkästi.
"En minäkään", sanoi Willy. "Mutta kun Hajry eno pyytää minua tekemään jotakin, niin minä vähän ajan kuluttua tahdon itsekin tehdä juuri samaa. Minä en ymmärrä miksi. Mutta minusta ei tunnu aina niin, kun sinä pyydät. Minä pidän sinusta niin paljon, kun et sinä puhu minulle, mutta kun sinä jotakin sanot ja käsket niin se ei ole ollenkaan samaa mitä minä tahdon. En minä sitten osaa sanoa muuta, kuin että eno ei tahdo minua tekemään niin paljon asioita kuin sinä. Hän on iloissaan, kun meillä on hauskaa; mutta väliin tuntuu niinkuin sinä et olisi. Me voimme pitää hauskaa vain omalla tavallamme ja minusta Harry enolla on sama tapa kuin meillä, mutta sinulla ei ole."
Rouva Burton jäi miettimään, ja vähitellen tuli hänen suunsa ympärille entinen jokapäiväinen piirre.
"Mutta — nythän sinä muutut", sanoi Willy huoahtaen ja ojentautuen.
"Kyllä minä nyt tahdon leivokset."
"Älä mene, Willy kulta", pyysi rouva Burton käyden häneen kiinni. "Eikö sinusta tunnu hauskalta, jos joku kertoo sinulle jotakin, jota sinä hyvin kernaasti tahdot tietää?"
"Kyllä, hyvin hauskalta", sanoi Willy.
"No, jos parhaasi panet, voit kertoa Alice tädille jotakin, jota hän hyvin mielellään tahtoo kuulla."
"Hyvänen aika!" huudahti Willy. "Pikku poika opettaa isoa rouvaa! Kyllä minä jään."
"Minä tahtoisin saada täyden selon eroavaisuuksista Harry enon ja minun välilläni", jatkoi rouva Burton. "Tottelitko sinä mielelläsi häntä viime kesänä?"
"En minä oikein muista, kun siitä on niin pitkä aika", sanoi Willy. "Mutta en minä koskaan totellut enoa, jos en minä tahtonut tai jos ei minun muuten pitänyt, ja kun minun piti totella silloin kun minä en tahtonut, en minä pitänyt enosta ollenkaan. Minä kerroin siitä isälle, kun hän tuli kotiin ja hän sanoi, että se oli siksi, ettei Harry eno tuntenut meitä tarpeeksi hyvin ja ettei hänellä ollut aikaa oppia ymmärtämään meitä. Sitten eräänä päivänä isä ja Harry eno puhuivat siitä kirjastossa. Minä tiedän sen ihan varmasti, sillä minä leikin nurkassa palikoilla ja pysähdyn kuuntelemaan. Yht'äkkiä isä sanoi: 'Seinillä on korvat!' ja sitten hän sanoi, että minä tekisin hänelle suuren palveluksen, jos menisin puodista ostamaan tulitikkulaatikon. Mutta kun minä läksin, kuuntelin minä vähän aikaa oven takana ja minä kuulin Harry enon sanovan, että hän oli ollut aasi. Mutta kun minä tiesin varmasti, ettei se ollut totta, menin minä uudelleen sisälle ja sanoin, ettei hän ollut mikään muu eläin kuin eläinnäyttelyeläin. Isä ja eno vain nauroivat ja sitten he läksivät ulos kävelemään, enkä minä tiedä, mitä he sitte puhuivat. Siitä lähtien on Harry eno ollut minulle hirveän kiltti, vaikka minä joskus tuotan vaivaa, vaikken minä sitä tahtoisikaan'."