Rouva Burton otti nopeasti alas pienen kattilan ja sanoi sitä Willylle ojentaessaan: "Tuossa on"; keittäjätär mumisi: "Kylläpä tuo poika osaa sanoa suoria sanoja." Ja Willy hävisi kattiloineen. Rouva Burton muisteli hyviä päätöksiänsä, hävisi omaan huoneeseensa ja itki katkerasti. Häntä kauhistutti pelkkä ajatuskin, että pienet lapset saavat syödä ison joukon munia aterioiden välillä. Ei kukaan tiennyt, missä he olivat ja montako munaa heillä oli, he olivat luultavasti virittäneet tulen johonkin paikkaan, missä sitä ei millään ehdolla saisi olla. Ja vain taivas tiesi, mikä vaara uhkasi ihmishenkiä ja omaisuutta. Hän toivoi olevansa manan majoilla ja miettiessään hän teki itsensä syypääksi moniin hirvittäviin vääräuskoisiin ajatuksiin. Hänen täytyi alistua kuitenkin lopuksi tosikristityn tapaan, sillä lapsiin enemmänkin tottuneella henkilöllä olisi ollut täysi työ miettiessä, mistä lapset voisivat löytyä.
Turhaan koetti rouva Burton aamun kuluessa käydä johonkin käsiksi ja hän tunsi todellista iloa ja helpotusta nähdessään poikien vihdoin lähestyvän metsiin ja pelloille johtavalla tiellä. Lainattua kattilaa ei näkynyt missään, mutta sitä ei rouva Burton huomannut. Toddy vaipui alakuloisena eräälle suurelle kivelle takapihalla, ja Willy käydä laahusti arkihuoneeseen kasvoillaan ilme kuin elostelijalla, joka on pureskellut elämän appelsiinia ja havainnut mehun kuivuneeksi.
"Kaikki on hyvin, eikö olekin?" kysyi rouva Burton, joka kärsimättömästi tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut, mutta samalla pelkäsi puhua liian suoraan.
"Niin, tässä me nyt kyllä olemme", sanoi Willy, "mutta eihän se auta."
"Mikä pikku Willyäni vaivaa?" huudahti rouva Burton. "Minua vaivaa niin paljon", sanoi Willy. "Maailmassa on niin kauhean paljon hulluja asioita, Alice täti, mutta hauskoja ne silti eivät ole."
"Kerro minulle kaikki, Willy!" pyysi rouva Burton.
"Niin", alkoi Willy. "Minun mieleni tuli tänään niin kovin pahaksi. Me löysimme eräästä pesästä kuusitoista munaa, ja minä tulin koko pitkän matkan kotiin hakemaan jotakin astiaa, missä voisimme niitä keittää. Ja minä otin mukaani vähän suolaa ja pippuria, että saisin niihin enemmän makua. Mutta arvaas mitä näimme, kun ne olivat keitetyt? Jokaisessa munassa oli pieni kananpoikanen."
"Kuinka inhottavaa!" huudahti rouva Burton väristen.
"Sanos muuta", sanoi Willy. "Ja sinusta olisi ollut vielä ilkeämpää, jos olisit ollut mukana, kun me ne aukaisimme. Sinähän tiedät mille hyvät munat haisevat, kun ne rikotaan? Nämä munat eivät ainakaan haisseet hyvälle."
"Puhutaanpas jostakin muusta, Willy", sanoi rouva Burton painaen vaistomaisesti nenäliinansa suulleen.