Rouva Burton viittasi harmistuneena Willylle ja tämä läksi nyrpeissään ja mumisten itsekseen tyytymättömänä. Sisäkkö kutsuttiin ja hame harsittiin kokoon väliaikaisesti. Oltiin jo nauramassa koko jutulle, kun keittiöstä kuului hirveää melua. Siinä oli hätähuutoja, kimakkaa torumista ja jotakin merkillistä ääntä, aivan kuin jotakin olisi paiskattu laattialle.
Melu lisääntyi; keittiön portaista kuului epätasaista astuntaa ja vihdoin ilmestyi Toddy raahaten kaulanauhasta Terryä, jonka toisesta etujalasta lähtevän, venyvän siirappirihman päässä oli pannu täynnä siirappiseosta.
"Minä ajattelin, että te oliti kiltimpi minulle, jot minä antaitin tille kajamellia", selitti Toddy. "Ja titte minä ajoin ten konttojiin ja pittin pannun ten kuonon alle, ja kätkin ten itte auttamaan itteään. Ja titte te pitti jalkanta —"
Kertomuksen loppua ei esitetty sanoin vaan havainnollisesti, sillä Toddyn puhuessa potkasi koira äkäsesti takajalallaan ja siten Toddysta vapautuneena se syöksyi ovelle jättäen jälkiä kahleistaan pitkin vierashuoneen permantoa. Toddy kirkui ja koetti sitä tavottaa, astui siirappitahralle, huomasi tarttuneensa mattoon ja purskahti itkuun. Sillävälin vieraat tekivät lähtöä vieden mukanaan ainehistoa juorupuheisiin, jotka jo seuraavana päivänä tiesivät kertoa, että rouva Burton, ihmeellistä kyllä, salli poikien valmistaa karamelleja vierashuoneessa uudella matollaan.
Willy söi osan karamelleistaan, ja Toddy maisteli hyvin ahkeraan kummankin valmisteita. Hänen oli hyvin vaikea saada enolle säästymään vähän maistiaisia. Ja kun hän tänä iltana polvistui valkeassa yöpaidassaan rukoilemaan iltarukoustaan, sanoi hän nyt kyllä tietävänsä, mitä tädit tarkottavat, kun he sanovat, että heillä on ollut oikein ihana päivä.
XI LUKU.
"Matka kotiin käy,
Matka kotiin käy,
Matka kotiin käy
Siell'ei enää kuolemaa."
lauloi Willy seuraavana aamuna niin, että eteiskäytävä kajahti, ja hän toisti säkeet niin moneen kertaan, että ne lopulta painuivat Toddyn mieleen. Tämä kysyi:
"Willy, onko te totta?"
"Mikä niin?"