"No, te että ei kuole. Eikö pikku poikien tajvitte kuolla, kun ovat olleet vähän alkaa enon ja tädin luona?"
"Tietysti heidän tarvitsee kuolla, mutta minä olen niin iloinen, kun olen keksinyt tuon laulun. Alkupuoli on totta ja se on kolme kertaa niin pitkä kuin loppupuoli, enkä minä osaa mitään muuta laulua, jossa puhuttaisiin kotiin menosta."
"Tepä oli ikävää", valitti Toddy. "Minä luulin, että tinä puhuit totta.
Minä en kotkaan tahdo multaa tilmilleni, että en voi kattoa taivaalle."
"Älä huolehdi siitä, Toddy", sanoi Willy. "Kun sinä kuolet, niin sinun sielusi menee suoraa päätä taivaaseen, ja sinä voit katsoa pilvien läpi uusilla silmilläsi multaa, joka on peittävinään sinun vanhat silmäsi."
"En minä tahdo uutia tilmiä", sanoi Toddy, "minulla on nytkin tajpeekti hyvät tilmät."
"Mutta ajatteleppas, Toddy", puheli Willy. "Taivaallisiin silmiin ei tule pölyä, niitä ei tarvitse pestä eikä veturin savu niissä karvastele."
"Eikö taivaatta titte tule tavua avonaititta junanikkunoitta titälle?" kysyi Toddy.
"Ei tietystikään", sanoi Willy, "jos kaikki on niinkuin olla pitää. Ei taivaassa ole mitään junia; mitä enkelit tekisivät junilla, kun heillä on siivet!"
"Minä tahtoitin, että vetujeja oliti olematta, vaikka minulla olitikin tuhannet tiivet", sanoi Toddy, "oliti niin hautka löyhytellä tiivillään, kun menee kuuman tunnelin läpi."
"Ei taivaan tunnelit ole kuumia", selitti Willy, "kuumat tunnelit ovat ikäviä, eikä taivaassa ole mitään ikävää. Siellä ei taida olla ollenkaan tunneleita. Tai ehkä sentään. Voihan siellä olla aivan pieniä tunneleita, vain niin pitkiä, että lapset voivat ajaa ulos ja sisälle."