"Mutta kuinka tiellä voi ajaa ulot ja titälle, kun ei ole vetujeita, jotka vetäitivät vaunuja."
Willy mietti hetken ja vastasi lopuksi:
"Niin, Tod, minä luulen, että raamattu ei siitä kerro mitään, vaikka siinä onkin niin paljon muuta. Isä sanoo, että on olemassa niin paljon asioita, joista Jumala ei anna ihmisille tietoa, kun ne eivät heihin kuulu, ja tämä on varmaankin juuri sellainen asia."
"Tilloin taiti olla uteampia jaamattuja", sanoi Toddy. "Minä tahtoitin tietää monta atiaa."
"Mutta olkoon kuinka hyvänsä", sanoi Willy, "me menemme tänään kotiin, ja se täyttää minut niin kokonaan, ettei ole tilaa pikku rippusellekaan taivasta. Kukahan tulee meitä noutamaan ja milloin me lähdemme. Mennäänpäs kysymään Harry enolta!"
"Mennään vain! Tepä onkin hautkaa!" huudahti Toddy. "Minä olen miettinyt pääni puhki kuinka voitin päättä enon makuuhuoneeteen, ilman että hän minua tojuu. Mennään pian, ettei te vain jää."
Pojat riensivät makuuhuoneen ovelle ja jyskyttivät sitä sekä käsin että jaloin.
"Enkelien ilmestyminen", sanoi herra Burton, "ja ehdottomasti viimeinen."
"Älä puhu siitä", sanoi rouva Burton. "Sitähän minä juuri unissani itkin, ja lähellä on itku nytkin."
"Minua haluttaa antaa heidän itkeä", sanoi talon herra kovasydämisesti. "Pesemisellä ja hankaamisella ei maalatusta puusta voi saada pikku kenkien jättämiä naarmuja pois."