"Paljon kiitoksia neuvosta — ja viittauksesta", sanoi rouva Burton. "Jälkimäinen taitaa olla oikeaan osattu. En ole milloinkaan tuntenut niin elävästi, kuinka välttämätöntä on tuntea oma mitättömyytensä voidakseen tulla joksikin."
Toinen pojista valtasi isän toisen polven, toinen toisen, ja Tom hypitti heitä ja jutteli hiljaa heille ja hyräili, kunnes lopulta alkoi ääneen laulaa. Sävel oli Harry Burtonille vanha tuttu, ja hän yhtyi lauluun, ja tuo vanha sävel johti mieleen vanhoja ystäviä ja vanhoja aikoja, ja sävel paisui, ja naiset yhtyivät siihen — silloin kuului äkkiä heidän yläpuoleltaan pieni, heikko äännähdys. Rouva Lawrence huudahti:
"Hiljaa, pienokainen on hereillä!"
Yhä enenevä huuto ilmaisi, että rouva Lawrence oli oikeassa. Hän nousikin vaistomaisesti kiiruhtaakseen yläkertaan. Hänen miehensä tarttui hänen käteensä, ja rouva Burton pyysi:
"Tuothan hänet tänne alas, tuothan!"
Hoitajattarelle annettiin sana, ja pian hän näyttäytyikin kantaen kääröä, josta eroitti vain flanellia, palttinaa, vaaleanpunaiset pikku kasvot ja sormia.
"Anna hänet minulle", huudahti rouva Burton nousten ottaakseen pienokaisen syliinsä, mutta kun tämä vähän äännähti, sieppasi äiti hänet heti. Sitten pienokainen parhaansa mukaan koetti piilottautua äidin rinnoille. Ja äiti auttoi sitä parhaansa mukaan. Pieni ruusunpunainen jalka sattui pujahtamaan esiin peittojen välistä. Kun rouva Burton sen huomasi, siirsi hän tuolinsa nopeasti lähemmäksi ja tarttui molemmin käsin pikku jalkaan, vaikka olisikin ollut paljon vähemmän vaivaa pistää se entiseen ympäristöönsä. Sitten täytyi päästää pojat niin lähelle, että saattoivat koskea pikku siskoa ja voivat koettaa saada sitä jokeltamaan, ja Harry Burton huomasi istuvansa niin kaukana muista, että hänen täytyi siirtää tuolinsa lähemmäksi, tietysti vain kohteliaisuudesta toisia kohtaan; ja Lawrencet kävivät yhä säteilevämmiksi Burtonien käydessä yhä juhlallisemmiksi, ja lopuksi herra ja rouva Burtonin kädet tapasivat toisensa pienokaisen monen monien vaippojen alla, ja sitten heidän katseensa yhtyivät, ja rouvan silmät olivat kyyneliä tulvillaan, miehensä täynnä hellyyttä, ja Willy, joka tarkkaavasti oli seurannut koko kohtausta katkaisi hiljaisuuden sanomalla:
"Miksi sinä itket, Alice täti?"
Silloin kaikki katsahtivat ylös hämillään, kunnes rouva Lawrence kumartui pienokaisen yli suutelemaan kälyään. Kun heidän miehensä tämän huomasivat, nousivat he heti.
Sitten pienokainen heltyi tätinsä hyväilyille ja muutti hetkeksi asentoa, ja herroille ilmoitettiin, että jos he haluavat tupakoida, on heidän mentävä ruokasaliin, sillä rouva Lawrence ei tupakansavua vielä oikein sietänyt. Ja herrat istuivat ja katselivat sikaariensa yli hämillään toisiaan, aivan kuin ensi kerran olisivat toisensa tavanneet, ja rouvat juttelivat niin luottavasti kuin olisivat olleet kaksoissisaria, eivätkä ikinä erossa eläneet, ja eno ja isä kantoivat pojat vuoteeseen, ja heille annettiin toistamiseen hyvän-yön suudelma. Herrat olivat juuri lähdössä alakertaan, kun Toddy kysyi: