Erään tunnetun, paljon moititun kirjan kirjottaja istui eräänä päivänä vaimoineen aamiaispöydässä, ja keskustelu kääntyi, kuten monta kertaa ennenkin, kahteen poikaviikariin, jotka olivat tuottaneet niin paljon huvia joutavanpäiväisten kertomusten ihailijoille ja koko joukon mieliharmia enollensa. Kiitos tuon naisellisen jalomielisyyden, joka vaipan tavoin peittää onnellisessa avioliitossa olevien miesten viat, rouva Burtonkin oli niin ylpeä miehestään, että ihaili yksinpä hänen kelvotonta kirjaansakin. Hän oli tehnyt loistavia yrityksiä puolustaa sitä sellaisissakin kohdissa, joita ei mikään voinut pelastaa. Mutta hänen miehensä tietämättömyys lastenhoitoa koskevissa asioissa oli usein pannut hänen arvostelukykynsä kovalle koetukselle. Edellämainittuna aamuna arvosteluhalu oli erikoisen kiihkeä joko senvuoksi, että sillä viime viikon kuluessa oli ollut harvinaisen vähän tilaisuutta toimintaan, tai siksi, että muroliha nimestään huolimatta oli sitkeää. Kirjottajalle ei jäänyt ollenkaan aikaa johdonmukaisten taistelusuunnitelmien laatimiseen, sillä hänen täytyi kiinnittää koko huomionsa itsepuolustukseen. Kuten viisas kenraali, joka tietää vastustajansa ylivoimaiseksi, hän yritti sivustahyökkäyksiä, mutta kaikkien näiden tehottomuus kävi heti selväksi ja ne otettiin vastaan ansionsa mukaisella halveksumisella.
"Pannessani merkille, Harry", sanoi rouva Burton, "kuinka vähän todellista henkilökohtaista huomiota sinä kiinnitit Willyyn ja Toddyyn vaikka kuvitteletkin rakastavasi heitä kuten veriheimolaisia ainakin, tekee mieli uskoa, että muutamat ihmiset tosiaankin odottavat lasten kehittyvän kuten metsän puut ihan ilman huolenpitoa tai kasvattamista."
"Minä käytin suurimman osan ajasta", sanoi herra Burton hyökäten paistinsa kimppuun suuremmalla tarmolla kuin mitä olisi aamiaispöydässä odottanut herrasmieheltä, jonka virka oli varsin vähän rasittava — "minä käytin suurimman osan ajastani pelastaakseni heidän vanhempainsa omaisuutta ja heidät itsensä perikadosta. Milloin olisi minulla ollut tilaisuutta tehdä enemmän?"
Rouva Burtonin tyynille kasvoille levisi hänen vastatessaan tietoisen ylemmyyden tunteen synnyttämä hymy, jonka avomielisyys ei tehnyt sitä vähemmin kiduttavaksi: "Eiköhän sentään! Sinä tuhlasit aikaasi koettaessasi korjata nuoren mielen kompastuksia, sen sijaan että sinun olisi pitänyt ohjata pienokaisia niin, että väärään suuntautunut tarmo olisi käynyt mahdottomaksi. Parempi karttaa kuin korjata."
Herra Burton oli aina vihannut sananlaskuja, ja kun hän ei tiennyt mistä rouva Burtonin äsken käyttämä sanantapa oli peräisin, niin hän mielessään teki viisaan Salomon syntipukiksi ja ajatteli asioita, joita ei oikeauskoisiin korviin milloinkaan saa edes kuiskata. Rouva Burton jatkoi:
"Sinun olisi pitänyt terottaa heidän mieliinsä rauhan, järjestyksen, siisteyden ja itsekurin välttämättömyyttä. Etkö usko, että jos olisit tehnyt siten, niin heidän puhtaat pikku sydämensä olisivat olleet kaikelle tälle vastaanottavaisia ja olisivat toimineet sen mukaan?"
Herra Burton vastasi aito amerikkalaiseen tapaan:
"Luuletko rakkaani, ettei näiden hyveiden välttämättömyydestä heille koskaan puhuttu? Etkö ole koskaan kuullut karkeaa mutta kuvaavaa lausetapaa, että hevosen voi viedä veden luo, mutta sitä ei voi pakottaa juomaan?"
Todellisesta välittömyydestä johtuvalla innolla rouva Burton kiersi sananlaskun rakentaman esteen, sen sijaan että olisi koettanut raivata sen pois tieltä.
"Sinun olisi ainakin pitänyt tehdä voitavasi selittääksesi heille asioiden syvällisempää merkitystä", sanoi rouva Burton. "Silloin he olisivat ilmaisseet oman hienomman käsityksensä kaikesta ympärillä olevasta."