Herra Burton katseli ihmetyksellä, melkeinpä ihaillen tuota puhdasta, hienoa olentoa, joka älynsä voimalla niin päivänselvästi ymmärsi toiminnan todelliset syyt, ja miellyttävällä nöyryydellä hän huomautti:
"Sanoppas, kuinka selittäisit maantien pölyn sisäisen merkityksen, niin että nämä pojat voisivat kulkea kuivan tien poikki kohottamatta jaloillaan ympärilleen tomun sädekehää, joka on kylläkin huomattava, vaikkei se olekaan kirkas?"
"Et saa laskea leikkiä vakavista asioista, Harry", sanoi rouva Burton nopeasti koetettuaan kuitenkin ilmeisesti ensin keksiä vastausta. "Tiedäthän, että omatunto ja kauneusaisti muodostavat nuhteettomaksi jokaisen henkilön elämän, joka antautuu niiden vaikutuksen alaiseksi ja tiedäthän, että puhtaimmat luonteet ottavat helpoimmin vastaan vaikutuksia. Jos miehet ja naiset, miten virheellisiksi ja kelvottomiksi heidät sitten varhaisempina elinpäivinään lie kasvatettukin, saattavat kohota kauneuteen ja valoon, kun joutuvat oikean johdon alaisiksi, niin mitä voisi tullakaan niistä, joista on sanottu: sellaisten on taivasten valtakunta?"
Herra Burton vaistomaisesti taivutti päätään kuullessaan vaimonsa viimeiset sanat. Mutta hän kohotti sen nopeasti, kun viimemainittu lausui väitteen, jonka arvatenkin aiheutti hänen juuri ilmaisemansa pyhä lause:
"Sinä sallit heidän puhua niin hirvittävän epäkunnioittavasti pyhistä asioista", sanoi hän.
"Niinkö rakkaani", vastusteli uhri, "sinun pitää merkitä muutamat näistä virheistä lasten vanhempien tilille. Minä en ole ollenkaan vastuussa heidän tavoistaan, ja heidän erikoinen tapansa puhua, kuten sinä sanot pyhistä asioista, on heillä vanhempien suoranaista perintöä. Tom Lawrencen mielestä ei ikinä se seikka, että joku henkilö mainitaan raamatussa, anna tälle ehdotonta pyhyyden etuoikeutta, ja Helena on hänen kanssaan samaa mieltä."
Rouva Burton yskähti. On hämmästyttävää mikä ajatusten paljous saattaa mahtua hienostuneeseen yskähdykseen. Joka tapauksessa tuo lievä kurkkuvika, jota rouva Burtonin yskähdys ilmaisi, valmisti hänen miestään täydellisesti siihen, mitä tuleman piti.
"Minä luulen", sanoi rouva Burton hitaasti, ikäänkuin ääneen ajatellen, "että juuri perinnön kautta lapset saavat monta moitittavaa ominaisuutta, joista heitä itseään soimataan, pikku raukat. En ymmärrä, miten voisin vähimmässakään määrässä hyväksyä tämän Tomin ja Helenan ajatuksen, sillä Maytonit ja äitini suku ovat aina erikoisesti kunnioittaneet pyhiä asioita. Tiedän varsin hyvin, että olet oikeassa syyttäessäsi virheistä vanhempia lasten asemasta, mutta en käsitä kuinka he saattavat suvaita niitä toisissaankaan. Mutta suvuthan ovat erilaisia."
Rouva Burton kohotti tätä sanoessaan lautasliinaansa ja pyyhkäisi erikoisella huolella pari leivänmurusta vaatteistaan. Siunattu olento! Hänessäkin piti olla joku inhimillinen heikkous, jotta hänen miehensä tulisi vakuutetuksi siitä, ettei hän sentään ollut liian hyvä tähän maailmaan, ja tämä johtopäätös syntyperän paremmuudesta, tuo jokaisen naisen lempiajatus — Eevaa lukuunottamatta — vastasi erinomaisesti tarkotustaan. Hänen puolisonsa kärsi rangaistuksen kuten hyvät miehet tällaisissa tapauksissa aina tekevät, vaikka hän nopeasti ojensikin kahvikuppinsa saadakseen enemmän sokeria ja kysyi äänellä, jossa itsehillintä oli selvästi havaittavissa:
"Mitä muuta, rakkaani?"