Rouva Burton, joka äkkiä ymmärsi aseman, nousi nopeasti tuoliltaan ja sovitti rikoksensa tuolla yleisesti käytännössä olevalla tavalla, joka riittää miehen ja vaimon kesken. Sitten hän sanoi:
"Vain yksi seikka vielä, sinä rakas vanha poika, ja sekin on luullakseni edelläsanotun toistamista. Vanhemmat ovat yhtä leväperäisiä kuin rakastavat enotkin kasvattaessaan lapsiaan, sen sijaan että tarkkaan pitäisivät heitä silmällä. Vanhemman ja viisaamman järjen leima olisi painettava lapseen hänen älynsä ensi heräämisestä lähtien, niin että pienokaisen luonne tulisi varmaan määrätyksi, sen sijaan, että se nyt jää sattuman varaan."
"Ja tietysti tuon leiman painaa helposti yksinpä lyhyellä lomalla oleva rakastunut enokin?"
"Aivan varmaan; villipedotkin tulevat usein kesyiksi isäntänsä tahdon vaikutuksesta."
"Mutta entä jos näillä vaikutuksille alttiilla pikku olennoilla on omat ajatuksensa, toivomuksensa ja pyrintönsä?"
"Täysikasvuinen tahto vie niistä voiton."
"Mutta jos he panevat vastaan?"
"Se ei muuta asiaa", sanoi rouva Burton ojentautuen tuumaa, paria pitemmäksi.
"Luuletko todellakin, että saisit heidät tottelemaan itseäsi?" kysyi herra Burton katsellen häntä niin kunnioittavasti, kuin jos vastaus tulisi ehdottomasti pätevältä taholta.
"Aivan varmaan", vastasi rouva.