"Totta totisesti!" huudahti hänen miehensä, "mikä merkillinen yhteensattuma! Juuri niin minäkin olin päättänyt, kun ensiksi otin nuo pojat hoitooni. Ja kuitenkin —"
"Ja kuitenkin sinä erehdyit", sanoi rouva Burton. "Miten toivonkaan, että olisin ollut sinun sijassasi!"
"Samaa minäkin toivon, rakkaani", sanoi herra Burton, "tai ainakin toivoisin sitä, ellen muistaisi, että jos sinulla minun asemastani olisi ollut nuo lapset hoidossasi, ei olisi sattunut ainoatakaan noista onnettomuuksista, joiden avulla sinusta tuli rouva Burton."
Rouva hymyili miellyttävästi vastatessaan:
"Onhan minulla vielä siihen tilaisuus. Totta puhuen — onpa ikävää, etten ole vielä oppinut pitämään sinulta mitään salassa — minä olen ryhtynyt juuri sellaiseen kokeeseen. Ja olen varma, että Tom ja Helena, samoin kuin sinäkin pian huomaatte, että minä olen oikeassa."
"Toivottavasti teet tämän kokeen sillä aikaa kun minä olen keväisillä kauppamatkoillani", huudahti herra Burton äkkiä. "Tai", jatkoi hän, "ellei se tapahdu silloin, toivon sinun rakastavan minua tarpeeksi paljon antaaksesi minulle hyvissä ajoin tiedon, niin että voin, valittaen poistumistani, siksi aikaa lähteä kotoa. Milloin se tulee tapahtumaan?"
Rouva Burton vastasi katseella, jonka hänen miehensä ymmärsi aivan väärin. Mutta silloin tulikin vastaus odottamattomalta taholta. Kuului yhtämittaista hurjaa ovikellon soittoa ja yhtä hurjia lyöntejä, nähtävästi tiilikivenkappaleella ulko-ovelle.
Sitä seurasi hirveätä ovien läiskettä, ja eteisestä kuului kopinaa kuin olisi siellä ollut joukko sotahevosia, ja kimakka ääni huusi: "Minä tulin titään entikti!" ja voimakkaampi, matalampi ääni virkkoi: "Minäpäs!" Ja sitten samalla kun rouva ja herra Burton hypähtivät tuoleiltaan kasvoillaan hämmästynyt kysymys, ruokasalin ovi avautui, ja Willy ja Toddy syöksähtivät sisälle kuin kanuunasta ammuttuina.
"Halloo", huudahti Willy — se oli olevinaan tervehdys — ja Toddy kiemurtautui irti tätinsä syleilystä vetäen talon mäyräkoiraa hännästä. "Kuulkaapas! Me olemme saaneet uuden pikku lapsen, ja Toddy ja minä olemme tulleet tänne jäädäksemme muutamaksi päiväksi; isä sanoi niin. Minusta ei teillä ole ollut ollenkaan hyvä aamiainen", lopetti Willy luotuaan arvostelevan katseen pöytään.
"Ja te on vain näin pitkä!" sanoi Toddy, jonka käsistä Terry koira oli nopeasti vetänyt häntänsä syöksymällä päättävästi ulos ovesta — "vain näin pitkä!" toisti Toddy asettaen pyöreät kätensä muutaman tuuman päähän toisistaan ja rypistäen kasvojensa joka lihasta siten ikäänkuin tehostaakseen uuden tulokkaan tavatonta pienuutta.