Rouva Burton suuteli tavallista hellemmin sekä miestänsä että tämän sisarenpoikia ja kysyi oliko pienokainen poika vai tyttö.
"Oi, sehän se onkin hauskinta", sanoi Willy. "Se on tyttö. Olen niin kyllästynyt sellaiseen poikajoukkoon — sillä tiedätkös, Toddy on yhtä paha kuin kokonainen joukko, kun minun täytyy pitää hänestä huolta. Nyt meillä vain on puuhaa, kun emme tiedä, minkä nimen hänelle antaisimme. Äiti käski meitä ajattelemaan maailman suloisinta asiaa, ja minä ajattelin heti paikalla hillopiirakkaa; mutta Toddy ajatteli nekkuja, ja silloin isä sanoi, ettei kumpikaan niistä kelpaa pikku tytön nimeksi. En ymmärrä mikseivät ne ole yhtä hyviä kuin ruusut ja orvokit ja kaikki muut, joiden mukaan pikku tytöt saavat nimensä."
Tämän Willyn selostuksen kestäessä oli Toddy lakkaamatta toistanut: "Minä — minä — minä — minä — minä —!" kuten täsmällinen parlamentin jäsen, joka tahtoo saada varmuuden siitä, että puheenjohtaja on hänet huomannut.
Innoissaan hän ei muutamaan hetkeen huomannut, että veli oli lopettanut, mutta lopuksi hän puhkesi: "Ja minä — minä — minä — minä annan hänelle kilpikonnani ja opetan häntä leipomaan tavileipiä, joitta on jutinoita."
"Älä puhu joutavia!" sanoi Willy sanomattoman halveksivalla äänellä. "Tytöt eivät välitä sellaisista. Minä annan hänelle sinisen kaulaliinani ja vien hänet ajelemaan pukinrattaillani."
"Minä annan hänelle kuitenkin toukkia", sanoi Toddy sen näköisenä kuin olisi temmannut voiton tappion kidasta.
"Niittä hän vajmatti pitää, tillä niillä on kauniit tujkit, jotka ovat aivan vihjeät ja punatet ja jutkeat niinkuin näitten vaatteet."
"Ettekä voi uskoa, kuinka paljon Toddyn ja minun piti rukoilla ennenkuin saimme sen", sanoi Willy. "Tuntuu ihan pahalta, kun sitä ajattelen. Niin monta päivää ja viikkoa ja kuukautta!"
"Niin", sanoi Toddy. "Ja Willy tahtoi välittä lopettaa, tillä hän ajatteli, että Jumalalla oli niin kiije, ettei hän ehtinyt meitä kuulla. Tilloin minä aina tanoin hänelle, että Jumala on meidän hyvä itämme ja juuji tellainen kuin itien pitää olla ja hän aina kuuntelee kaikkein entikti, mitä pikku pojat tanovat — niin tanoo äiti. Ja vauva tuli. Ja meidän täytyi olla hyvin kilttejä. Minkätähden te ette ole hyvin kiltit ja jukoile paljon? Ehkä teillekin tilloin annettaitiin jakat tievä, pikku vauva?"
Terryn ilmestyminen katkaisi keskustelun, sillä molemmat pojat lähestyivät sitä ryhtyen ajamaan sitä samassa innokkaasti takaa. Koska Terry tunsi poikien tavat ja tiesi, ettei niillä kelvottomilla ollut sääliä, niin se pakeni metsään ja pojat palasivat hengästyneinä takaisin ja istahtivat pettyneinä kaivon kannelle. Rouva Burton, joka seisoi akkunan ääressä miehensä olkaan nojautuneena, katseli heitä hellästi ja kuiskasi: