"Noilla pikku raukoilla on jo ikävä kotiin. Nyt on aika minun ryhtyä toimeen. Pojat!"
Molemmat pojat katsahtivat akkunaan. Rouva Burton muodosti miellyttävän näyn siinä akkunan pieleen nojautuneena, ja hänen miehensä seurasi ihailevalla tarkkaavaisuudella hänen sanojaan. "Pojat, tulkaapas sisään niin juttelemme kauniisti äidistä."
"En minä viitti puhua äidittä", sanoi Toddy, jonka äänessä oli vieras, vihainen sointu. "Minä tahdon koijan."
"Mutta äiti ja pienokaiset ovat paljon hauskemmat kuin koirat", koetti rouva Burton sovitella luoden vihaisen katseen mieheensä, joka oli naurahtanut Toddyn huomautukselle.
"Ei minun mielestäni", sanoi Willy miettiväisesti. "Äidin ja vauvan saamme aina nähdä, mutta Terryä saamme nähdä vain harvoin, eikä se tahdo koskaan nähdä meitä."
"Rakkaani", sanoi herra Burton ystävällisesti, "jos pidät lukua toisten kokemuksista, niin neuvoisin sinua antamaan poikien omin päin unohtaa pettymyksensä. He tekevät sen joka tapauksessa omalla tavallaan sinusta huolimatta."
"On olemassa kokemuksia", vastasi rouva Burton kylmän arvokkaasti, "joista on hyötyä vain siksi, että niistä näkyy niiden oma arvottomuus. Kuka tahansa osaa jättää lapset selviytymään omin päinsä. Oletteko, poikaseni koskaan kuulleet kertomusta pikku Liisa Lerppahuulesta?"
"En", kiljasi Willy sellaisella tavalla, että se olisi voinut lamauttaa kenen tahansa, joka ei ollut vakuutettu syntyneensä hallitsemaan.
"No niin. Liisa Lerppahuuli oli pieni sievä tyttö", alkoi rouva Burton, "lukuunottamatta sitä, että hän aina oli pahalla tuulella, kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Eräänä päivänä hän leikitteli siten, että piilotti karamellinsa ja etsi sen jälleen. Mutta silloin hän sattuikin piilottamaan sen niin hyvin, että unohti, missä se oli. Hän alkoi silloin murjottaa, ja äkkiä tuli sade ja sulatti karamellin, joka oli koko ajan ollut aivan nurkan takana."
"Onko Tejjy aivan nujkan takana", kysyi Toddy hypähtäen äkkiä seisomaan
Willyn omissa mietteissään raapustellessa hiekkaa kenkänsä kärjellä.
Willy sanoi: