"En minä teitä lyö!" jatkoi rouva Burton, "mutta teidän täytyy oppia, ettette luvatta koske mihinkään. Jos nyt saisitte jäädä päivällisettä, luulen varmasti teidän aina muistavan, että äskeinen tekonne oli moitittava."
"Minä ihan kuolen nälkään", huudahti Toddy purskahtaen itkuun.
(Aamiaisesta oli tuskin tuntiakaan kulunut).
"Panen teidät sitten tyhjään huoneeseen, ja saatte olla siellä kunnes luulette muistavanne."
Toddy parkui aivan kuin hän olisi ollut kiinalaisen teloittajan uhrina, ja Willy oli niin onnettoman näköinen kuin nuori rakastunut mies, joka työllä ja tuskalla koettaa keksiä loppusointuja, mutta siitä huolimatta rouva Burton vei heidät tyhjään huoneeseen yläkertaan, pani kaksi tuolia kunkin nurkkaansa, istutti kummankin pojan omaan tuoliinsa ja sanoi:
"Nyt ei kumpikaan teistä saa tulla pois tuolilta. Istukaa aivan hiljaa ja ajatelkaa kuinka pahoja te olette olleet Tunnin tai parin kuluttua tulen takaisin kuulemaan luuletteko voivanne olla kilttejä poikia."
Kun rouva Burton poistui huoneesta, kaikui hänen jälkeensä niin läpitunkeva huuto, että olisi luullut sen voivan murtaa vahvat seinät ja kuulua yli puolen maailmaa. Mutta käännyttyään nopeasti rouva Burton rauhoittui, sillä Toddy, joka oli huudon päästänyt, ei ollut pudonnut tuoliltaan, ei saanut kaatuvataudin kohtausta eikä minkään myrkyllisen hyönteisen pistoa. Hän sulki oven, lukitsi sen, asetti hiljaa tuolin sen eteen ja istuutui kuuntelemaan. Kun Toddy oli tarpeekseen huutanut, syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Willy alotti seuraavan keskustelun: "Tod!"
"Mitä?"
"Meidän täytyy tehdä jotakin."
"Hakata Alice täti pikku palatikti — te oliti minun mielettäni hautkaa."
"Se olisi kauhean ilkeää", sanoi Willy, "mehän ensin olemme tuottaneet hänelle niin paljon ikävyyttä! Meidän täytyy tehdä jotain hyvää, aivan kuin isot ihmiset tekevät, kun he ovat olleet pahoja."