"En tiedä", sanoi Willy muuttuen samassa hetkessä aivan tavalliseksi pojaksi.
"Mutta minäpät tiedän", sanoi Toddy, "minä pittin ne talteen, niin että kun me enti kejjan olemme talotilla, meidän ei tajvitte kuvitella, että pikku tikut ovat lutikoita."
"Näytä heti paikalla minulle, missä ne ovat", sanoi rouva Burton käskevästi nousten tuoliltaan.
"Lainaatko tinä niitä meille vajmatti, kun me enti kejjan leikimme talotilla oloa?" kysyi Toddy.
"En", sanoi rouva Burton jyrkän painokkaasti.
Nyrpeissään ja rystysillään silmiään hieroen vei Toddy hänet aivan puutarhan perälle, ja siellä erään vanhan omenapuun kyljessä olevassa ontelossa olivat kaivatut lusikat. Rouva Burton, joka rupesi pahoin pelkäämään, että siellä saattoi olla muutakin arvokasta omaisuutta, kaiveli tikulla koloa pohjia myöten ja pian hän löysikin sieltä yhden palttinaisista lautasliinoistaan.
"Te on meidän pöytäliinamme", selitti Toddy, "ja tämä", — kysymyksessä oleva esine oli avaamaton ranskansinappipurkki — "tämä on täilykepujkki."
Rouva Burton pisti omaisuutensa esiliinan taskuun, vei molemmat pojat sisälle, asetti heidät tarpeettomalla ankaruudella sohvaan istumaan, sulki ovet kokolailla painokkaasti, veti tuolin aivan vankien viereen ja sanoi:
"Nyt pojat, saatte rangaistuksen siitä, että veitte luvatta tädin tavaroita pois kotoa."
"Minä en tahdo taada telkätaunaa!" huusi Toddy äänellä, joka osaksi muistutti sahan viilaamista, osaksi öljynpuutteesta vinkuvaa kärrynpyörää.