"Niin, ja sitten me panimme kiven haudalle, haudan päähän, aivan niinkuin kuolleille aikaihmisille", sanoi Willy. "Me emme löytäneet sellaista, jossa olisi ollut kirjoitusta, mutta minä menin kotiin ja otin kuvakirjan ja leikkasin siitä pienen linnunkuvan ja liimasin sen kiinni kiveen tervalla, jota otin kauppiaan kärrynpyörästä, niin että kun enkeli, joka vie sieluja taivaaseen, tulee tästä ohi, voi hän nähdä, että siinä kuollut pikku lintu odottaa häntä."
"Niin, ja tuo pikku lintu ei ole ollenkaan tellainen kuin me — te ei ollenkaan ihmettele, miltä mahtaa tuntua pitää tiipiä, kun tulee enkelikti, tillä te oli tottunut käyttämään tiipiä ennenkuin te kuoli."
"Linnut eivät pääse —" alkoi rouva Burton aikoen oikaista lasten tietoja ja mielipiteitä eläinten elämästä kuoleman jälkeen, mutta samassa välähti hänen mieleensä, että hänelläkin lapsuudessaan oli ollut omat pikku arvoituksensa, ja ettei hän varttuneena ja kokeneenakaan voinut löytää niihin vastausta. Siksipä hän päättikin joskus tuonnempana oikaista lasten käsitykset taivaallisista asioista tuntien syvästi tuon teon vastuunalaisuuden. Jokseenkin samaan aikaan pyysi keittäjätär päästä hänen puheilleen. Tämä valitti, että kaksi hopeista ruokalusikkaa oli hävinnyt. Rouva Burton oli kuohuksissaan ja hänen epäluulonsa heräsivät. Sen mielentilan tuntevat hyvin ne amerikalaisnaiset, jotka ovat niin onnettomia, että heidän täytyy pitää palvelijattaria.
"Missä sisäkkö on?" kysyi hän.
"Kyllä sitä ei tartte epäillä", sanoi keittäjätär, "kyllä taitaa vain olla joku herrasväestä ne ottanut." Ja keittäjjätär katseli tarkottavasti poikia. Rouva Burton kävi kiinni vihjaukseen.
"Pojat", sanoi hän, "oletteko te käyttäneet tädin lusikoita?"
"Emme", vastasi Toddy empimättä; mutta Willy näytti hyvin epävarmalta ja miettiväiseltä, ikäänkuin olisi tiennyt jotakin asiaa koskevaa, jota hän ei kuitenkaan tahtonut ilmaista, ei pelosta, vaan hienotunteisuudesta.
"Mitä sinä sanot, Willy?" kysyi rouva Burton.
"Niin, katsos täti", sanoi Willy suloisimmalla äänellään! "me tarvitsimme eilen jotakin, millä voisimme kaivaa hautaa pikku linnulle, emmekä me voineet ajatella mitään niin kaunista kuin lusikat. Olisihan siellä esillä ollut vaikka kuinka paljon läkkilusikoita, mutta pikku linnut ovat niin suloisia ja kauniita enkä minä sitten viitsinyt niin rumia lusikoita ottaa. Ja kun astiat päivällispesua varten olivat kootut suureen kasaan, ja kasan huipulla oli suuria hopealusikoita, niin minä otin kaksi — niitä el oltu vielä pesty, mutta me pesimme ne oikein puhtaiksi; että jos pikku linnun sielu katseli meitä, se ei olisi tyytymätön."
"Ja missä ovat lusikat nyt?" kysyi rouva Burton kiinnittämättä huomiota lasten mielentilaan ja kasvojen ilmeeseen.