"Niin, poikaseni."
"Mutta isä sanoo muutamien ihmisten uskovan, etteivät kuolleet koskaan mene taivaaseen."
"Älä huoli siitä, mitä he uskovat, sinä uskot niinkuin sinua on opetettu", sanoi rouva Burton.
"Mutta minä tahtoisin tietää ihan varmasti."
"Sen saat vielä kerran".
"Silloin minä tahtoisin, että se kerta tulisi hyvin pian", sanoi Willy.
"Lue meille nyt kertomus."
Rouva Burton veti lapset lähemmäksi ja avasi jälleen raamatun. Silloin hän hämmästyksekseen huomasi Todddyn itkevän.
"Minä en ole taanut puhua mitään niin pitkään aikaan!" huudahti Toddy kimakalla, värähtelevällä äänellä.
"Mitä sinulla sitten olisi sanottavaa, Toddy", kysyi rouva Burton.
"Minä tiedän kaikki ihmitten hautaamitetta, — tiedän ihan vajmaan", sanoi Toddy. "Äiti kejtoi minulle kejjan tiitä kaikki. Ja eilen Willyllä ja minulla oli hautajaitet, vain meillä. Me löytimme pienen kuolleen linnun. Ja me kääjimme ten papejipalateen, kun ei leivinpulvejilaatikko ollut tajpeekti tuuji juumitajkukti, ja me kaivoimme pienen haudan, ja me polvittuimme ja jukoilimme pienen jukoukten, ja pyytimme Jumalaa ottamaan ten taivaateen, ja titten me panimme hautaan multaa, ja ittutimme ten täyteen kukkatia — eikä titten muuta."