"Siunatkoon!" puhkesi kenraali äänenpainolla, joka ilmaisi, että hän toivoi siunausten tulevan sellaisten ylitse, jotka niitä tarvitsivat paremmin kuin hän itse. "Ettehän tarkottane —"
"Tarkotan!" sanoi rouva Burton väännellen käsiään. "Joutukaa!"
Kenraali juoksi huutojen ohjaamana ja läähättäen pitkin hiekkakäytävää kohti pensaikkoa, jonka takana oli kalalammikko. Rouva Burton tuli perässä, juuri sopivaan aikaan näkemään, kuinka Willy auttoi veljeänsä ylös lammikosta kenraalin kiskoessa irti suurta rapua, joka oli iskenyt saksensa Toddyn sormeen. Rapu ei hellittänyt, mutta kun kenraali veti sitä voimiensa mukaan Toddyn hirvittävästi huutaessa, irtautuivat sakset muusta ruumiista, ja kenraali horjahti taaksepäin ja pudota loiskahti itse lammikkoon rapu kädessä.
"Oi voi voi!" uikutti Toddy tarttuen tätinsä hameeseen ja tuottaen tälle siten suurta turmiota. Kenraali ponnisteli ja pärskyi kuin valas hädässä Willyn niin iloisesti nauraessa, kuin olisi koko tämä näytelmä järjestetty yksinomaan hänen huvikseen. Rouva Burton kiiruhti viemään poikia pois ja unohti harmissaan kiittää kenraalia avusta. Hän pani kätensä Toddyn suulle.
"Te kotkee!" mutisi Toddy.
"Miksi sinä ollenkaan koskit rapuun?" kysyi rouva Burton.
"Te oli javun poikanen", nyyhkytti Toddy, "ja minä pidän pienokaititta — kaikenlaititta pienokaititta — ja minä tahdoin hyväillä titä. Ja titte minä tahdoin pudottaa ten poit."
"Miksi et sitten tehnyt sitä?" kysyi rouva Burton.
"No, kun te ei tahtonut pudota", sanoi Toddy, "eikä te vieläkään ole pudonnut."
Se oli totta. Ravun saksi riippui vielä Toddyn sormessa, ja rouva Burton uhrasi parin hienoja hansikkaita irrottaessaan sitä. Willy nauroi lakkaamatta. Vihdoin kuitenkin iloisuus väistyi veljenrakkauden tieltä ja Willy sanoi hellästi: