"Toddy kulta, etkö pidä Willy veikosta?"
"Pidän kyllä", nyyhkytti Toddy.
"Sitten sinun täytyy olla hyvällä tuulella", sanoi Willy, "sillä sinä olet tehnyt hänet niin kauhean iloiseksi. Jos ei rapu olisi käynyt sinuun kiinni, ei kenraali olisi vetänyt sitä pois ja sitten hän ei olisi pudonnut lammikkoon ja — voi sentään! — eikö hän pulikoinut kummallisesti!"
"Titte javun oliti pitänyt pujja tinuakin", sanoi Toddy, "että hän oliti uudelleen pudonnut, ja minä olitin taanut naujaa!"
"Voi, kuinka te olette vallattomat, pojat", sanoi rouva Burton. "Näinkö te hoidatte sairasta enoanne?"
"Me hoidimme jo enoa", selitti Toddy, "kejjoimme hänelle kauniin tadun jaamatutta, ja jot minä en titä oliti tehnyt ei tinulla eikä hänellä oliti mitään tunnuntaita. Ja iltapäivällä viemme hänet ajelemaan."
Rouva Burton riensi kotiin, mutta hänestä tuntui, ettei näin lyhyellä matkalla koskaan niin monta tuttua ollut häntä puhutellut. Saavuttuaan viimein perille lähetti hän heti pojat yläkertaan, heittäytyi itkien miehensä viereen ja huudahti:
"Harry!"
Huomatessaan vaimonsa puvun vastoin tavallisuutta olevan epäjärjestyksessä herra Burton virkkoi vain yhden ainoan sanan:
"Pojat?"