"Mitä minä teen heille?" kysyi rouva Burton onnettomana.
Herra Burton oli vaimoonsa kiintynyt. Hän ihaili naisia ja otti vilpittömästi osaa heidän suruihinsa, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta viitata siihen, mitä hänen vaimonsa viisi päivää sitten oli sanonut ja siksi hän kuiskasi:
"Kasvata heitä."
"Minä?"
Tämän nöyryyttävän tunnustuksen jälkeen, joka tuli rouva Burtonin omilta huulilta, kuului raskaita askeleita, ja kääntyessään näki hän edessään lankonsa Tom Lawrencen, joka sanoi:
"Kahdenkeskisiä salaisuuksia, vai? Ehkä häiritsen! Mikään ei vedä niille vertoja. Mutta Helena voi varsin hyvin tänään, ja tahtoo välttämättömästi poikia luokseen ja minä kaipaan heitä kahta hullummin. Mutta arvelen, ettette voi tulla toimeen ilman heitä, vai kuinka?"
Se erikoinen tapa, jolla Tom Lawrence katseli heitä vastausta odottaessaan, olisi johonkin toiseen aikaan herättänyt Alice Burtonin mielessä uhmaa; mutta tarkastellessaan nyt kauniin pukunsa edustaa hän vain sanoi:
"Kyllä — kai — voimme olla ilman heitä tunnin tahi pari."
"Sinä rakas spartalais parka", sanoi Tom teeskentelemättömällä myötätunnolla, "saat kuitenkin olla rauhassa heidän maatameno-aikaansa saakka."
Ja rouva Burton sai tilaisuuden korjata miehensä sidettä ja samalla kuiskata hänen korvaansa: