"Luojan kiitos!"
VI LUKU.
Ainoa, mikä häiritsi Burtonien suloista sunnuntai-iltapäivää, oli ajatus, että pojat palaavat, mutta tähänkään huoleen ei näyttänyt olevan aihetta. Pojat palasivat syvään uneen vaipuneina, Willy isänsä sylissä, ja Toddy, pää uskollisen Miken olkapäähän nojautuneena. Lukuunottamatta Toddyn huokausta "telmiä!" ei heistä kuulunut ääntäkään seuraavaan aamuun asti, jolloin rouva Burton, huomatessaan, että pojat nukkuivat tavallista kauvemmin meni heitä herättämään. Hän tapasi Willyn vuoteessa istumassa hieroen toisella kädellä silmiään ja toisella pudistellen veljeänsä. Sitä tehdessään hän murahti nuhtelevasti:
"Tod! Tod! herää! me emme ole enää siellä missä olimme."
"En minä välitä, vaikka emme olitikaan", sanoi Toddy. "Minä olen vielä hautkemmatta paikatta, minä olen namutpuoditta."
"Et ole", sanoi Willy, pudistellen häntä kovasti ja koettaen kiskoa hänen silmäluomiansa auki, "sinä olet Alice tädin luona, ja kun sinä menit nukkumaan, olit sinä äidin luona."
"Voi-vooii!" huusi Toddy selviten hitaasti unestaan, "tinä olet paha poika, Willy. Minä näin juuji unta, että minä olin namutpuoditta ja minä tain kaikki tatkuni täyteen ja molemmat kädet täyteen kajamelliä ja nyt tinä hejätit minut ja minun kätittäni ei ole mitään eikä minulla ole päällänikään temmoitia vaatteita, joitta oliti tatkuja."
"No, kun sinä tästä lähtien näet unta, en minä sinua herätä, jos ei sinua painajainen vaivaa tai jos et näe pahoja unia. Sanoppas, Alice täti," jatkoi Willy, "miksi ihmiset näkevät unia. Kuinka voi kaikki hävitä ja muuttua joksikin muuksi?"
"Se on seuraus epäselvistä aistimuksista, joita ulkomaailma painaa vain puoliksi valveilla oleviin aivoihin", sanoi rouva Burton.
"Oh!" ihmetteli Willy.