"Alice täti, voitko nähdä Jumalan?"
"En, Willy", vastasi rouva Burton hätkähtäen, "miksi sitä kysyt?"
"Niin, siksi vain", vastasi Willy, "että sinä katselit niin tarkasti ulos ikkunasta ja aivan suoraan sinne, missä et voi nähdä muuta kuin taivasta; ja sinun silmäsi katsoivat niin kauvas, että minä luulin, että sinä varmasti näit suoraan Jumalan luo."
"Jot tinä näet Hänet", pyysi Toddy, "niin pyydä, että Hän enti yönäkin antaa tuon unen painaa minun aivojani ja antaa ten tulla takaitin. Ja pyydä, että minä taan nukkua niin kauvan, että olen ehtinyt työdä tuuhuni kaikki kajamellit, mitä minulla on tatkuitta ja kätittä."
Keskustelu katkesi, kun sisäkkö tuli hakemaan poikia pukeutumaan aamiaiselle. Mutta rouva Burton päätti, että samaan aineeseen vielä uudelleen pian palattaisiin tai paremmin sanoen, että hänen tähänastinen epäonnistumisensa lasten opettajana johtaisi nopeisiin ja käytännöllisiin uudistuksiin.
Miettiessään innokkaasti tätä uutta päätöstään oli hän niin hiljainen, että se herätti hänen miehensä huomiota. Herra Burton voi selvästi nähdä vaimonsa kasvoista, ettei mikään tavallinen asia aiheuttanut hänen harvasanaisuuttaan. Hänen kasvojensa ilmeet ja koko olemus olivat niin huolia herättävät, että herra Burton päätti syyttämällä hammassärkyä jäädä kotiin koko päiväksi pitääkseen hänestä huolta.
Mutta pelkkä ajatuskin tästä sai rouva Burtonin luettelemaan sellaisen joukon aivan välttämättömiä asioita, joita kaupungissa piti toimittaa, ja jotka juuri hänen miehensä ehdottomasti piti toimittaa, että herra Burton näki parhaaksi lähteä kaupunkiin ja vielä tavallista aikaisemmassa junassa. Hänestä tuntui lähtiessään kuin olisi hänet omasta kodistaan häädetty.
Sitten rouva Burton vei pojat arkihuoneeseen, istuutui, otti heidät molemmat syliinsä ja sanoi:
"Haluatteko tietää jotakin oikein, oikein kernaasti, lapset?"
"Oi kyllä", vastasi Toddy viivyttelemättä. "Minä ainakin haluaitin tietää, mitä taamme tänään päivällitekti."