He vaikenivat; suuttumusko lie vai hämmästys sen tehnyt ankara, kun kertoi Oceanus hiljakseen, mit' aatos syvin keksiä vain voi. Ei kenkään hiljaisuutta katkaissut, pait yhtä, jonka puoleen kenenkään ei silmät sattuneet: ei vastannut Clymene liioin; valittaen vain hän huulin kalpein, katsein hiljaisin ja arastavin lausui: "Isäni, mun ääneni on halvin kaikista, ma tiedän vain, ett' ilo mennyt on, ja että murhe musta hiipinyt on sydämmiimme, jonne pelkään myös sen ainiaaksi jäävän. Pahaa en ma tahtois ennustaa, jos taitaiskaan näin heikot voimat vastaan seisoa sit' apua, jot' oikein tuomiten nyt tuotava ois suurten jumalain. Vaan sallikaa mun surun' ilmaista ja kertoa, mit' olen kuullut, mist' on itkuni ja tieto, että poiss' on kaikki toivo meiltä. Rannalla ma seisoin vilpoisalla, tuntien kuink' yli vetten tuulen henki toi maalt' ihanalta tuoksun kaukaisen kuin kukkasten ja puitten huojuvain. Niin rauhaisan se ilon mulle soi! Kuin kaihoa mun mieleni, niin täys ol' lämpöä ja armautta se. Mun sydämmeni valtaa liikutus ja halu syytellä ja soimata tät' yksinäistä kärsimystä, joss' ei lopu koskaan virret murheiset. Niin istuin rannalle, niin kumarruin ja käteheni näkinkengän sain, jonk' avoimehen kuoreen puhalsin. Se soitti sävelen — ah, kuinka voin sit' enää säveleksi kutsua! Näät, soittaissani tummaan kuorehen, jonk' äänen heikon tuulenhenki vei, ma kuulin tuolta, kussa varjokas nous saaren merellisen rantama, niin hurmaavaisen, suuren soittelon, ett' ennen moist' ei kuulleet ikänään mun korvani. Pois hekin hiekkahan ma raakunkuoren; aalto täytti sen, kuin täytti tajuntani tulvilleen tuo sävel uusi, armas, autuas. Sen soinnut helähtivät ilmoihin niin kiehtovaiset, kirkkaat, ihanat, kuin jokaisess' ois kuolo kukkinut. Ne katkesivat jälleen yksittäin, vaan kerrallansa sentään, ikäänkuin ois helmet nauhastansa pudonneet pois äkkiä. Uus lenti sävel taas, ja jälleen uus. Kuin kyyhkyt orreltaan ne lähtivät ei sulin hiljaisin, vaan siivin, jotka liiti soitellen, ja jotka, ympäri mua kiertäen, mun ilon sairaaks sai ja kaihon myös. Ja kaiho voitti; aioin sulkea juur' ylen tuskantäydet korvani, kun läpi kätten, jotka vapisi, ma äänen kuulin vielä armaamman, viel' ihanaisemman kuin soitto tuo, ja yhä huus' se toistain: 'Apollo!' ja taasen: 'Apollo! nuor' Apollo!' ja: 'aamunkirkas, nuori Apollo!' ja kaiku vastas kaukaa: 'Apollo!' Oi isäni, oi veljet armaat, jos mun ootte tuskani te tunteneet, jos tuntenut sen oot, oi Saturnus, — te ette julkeaksi syyttää voi mun kieltän' ylen hemmoteltua, kun tohti lausua se, minkä ties!"
Niin virtas äänensä kuin puronen, jok' arkaellen rantaa kiertelee ja pelkää merta kohdata; vaan nyt sen kohtas jo, ja kovin kauhistui. Suur' Enceladus, jonka suuttumus ol' ylen kuohuttanut, katkas sen; hän käsivarteens' yhä nojaten ja ylös nousematta, halveksuin näin lausui, sanat raskaat vierittäin kuin meren aallot, jotka kallioon lyö kuohahdellen: "Kumpaa kuunnella, tuot' ääntä liian viisastako, vai toist' ylen mieletöntä, jumalat? Ei ukon-isku iskun jälkehen, vaikk' kapinoivan Jupiterin ois kaikk' aseet iskemässä; maailmat ei mitkään, vaikk' ois hartioilleni ne kasatut, mua katkeroittaa vois niin syvästi kuin lapsen-lorut nuo tän julman alennuksen keskellä. Voi unelias joukko! Puhu jo! Jo huuda, voihkaa, karju, raivoa! Vai unhottuiko inhat iskut pois? Teit' eikö lasten nyrkit kaataneet? Sa unhoititko, aaltoin valtias, kuin kuumennettiin valtakunnassas sua? Mitä? Ensimmäiset sanani jo kiehuttaako sappeanne? Voi mun iloani! Viel' ei hukassa oo valtanne. Voi iloa! Nyt nään jo silmäin tuhansien loistavan ma koston riemusta!" — Näin lausuen hän suunnattomin ruumiinensa nous ja jatkoi seisten, taukoomatta, näin: "Te ootte tulta nyt. Mua kuunnelkaa, kun neuvon, kuinka liekit polttaa voi ja vihamiehist' ilmat puhdistaa, kuink' antaa tulen kielten kärventää voi Jupiterin pilvet pöyhkeät ja jäljettömiin sulattaa ne pois. Voi, syöskää päällensä ne ilkityöt, joit' on hän tehnyt! Oceanuksen vaikk' oppia ma ylen halveksun, mull' enemmästäkin on kärsimys kuin että valtakunnat menneet on: poiss' on nyt päivät unen tyvenet ja rauhaiset, tuo aika viaton, kun emme sodan töistä tietäneet ja hävityksen, jolloin luoksemme kaikk' ihanaiset taivaan olennot tul' avosilmin, arvaillakseen taas, mit' oli mielessämme kulloinkin. Viel' emme silloin tienneet, minkävuoks ja miten kirkas otsa kurttuun käy; viel' eivät huulet muuta tunteneet kuin sanat juhlalliset. Emmepä myös tienneet silloin, mitä voitto on, ja kuink' on oikku joko menettää tai saavuttaa se. — Muistakaatte myös, viel' ettei Hyperion häväisty oo, veljistämme kirkkain — katsokaa! Tuoss' saapuu hänen kirkkautensa jo!"
Kaikk' katsoi silmät Enceladukseen, jonk' ankaroilla kuulti kasvoilla — kun nimi "Hyperion" huuliltaan viel' ehti tuskin yli jyrkänteen — kuin kalvas hohto valon kaukaisen. Hän katsoi jokaista, ja kaikkien jo kasvoill' eli valon kuumotus; vaan Saturnuksen otsall' enimmän se loisti, alla hiusten valkeain kuin meren vaahti, joka kuohuaa, kun laiva laskee öiseen satamaan. Niin oli hetken kalvas hiljaisuus, vaan äkkiä loi valo kirkkahin, kuin aamun nousu, loiston kultaisen yl' unhoituksen luolain himmeäin ja jyrkänteiden, synkkäin kuilujen ja äänettömän iki-syvyyden, ja rotkojen, joist' yhä kumpuili nuo pimeyden virrat ärjyvät ja kosket, kuohuvaiset iäti. Nuo kaikki paikat, ennen pimeät ja suunnattoman varjon kattamat, nyt paljastivat kammottavan näyn. Se oli Hyperion. Vuorelle hän astui korkealle, pysähtyi ja näki kurjuuden, juur' auenneen noin ilmi-nähtäväksi itselleen, kun valo jumalainen petti sen. Niin hiuksin kultaisin ja kiharin hän seisoi, hahmo kuninkaallinen, ja omaan valohonsa varjon loi, kuin heittää varjon patsas Memnonin, kun matkalainen suuntaa länteen päin pois idän hämärästä. Seistessään hän kätens' yhteen painoi miettien ja huokaili kuin harppu suruinen tuon Memnonin. Taas lyödyt jumalat tuost' epätoivo valtas, nähdessään noin murtuneena päivän kuninkaan, ja moni kätki salaa kasvonsa pois valon tieltä. Enceladus vaan loi silmät tuimat veljesjoukkohon; sen tuntiessaan nous Iapetos, ja Creus myös, ja Phorcus, meren laps, ja yhdessä he sinne astuivat, miss' yksin seisoi kunniassaan hän. Sielt' yhtyneinä neljin huusivat he Saturnuksen nimen. Huipultaan myös Hyperion vastas: "Saturnus!" Ja kasvot jumalien äidinkin, jonk' istui lähistössä Saturnus, ol' ilottomat aivan, kuullessaan, kuink' ympärillään kaikki jumalat huus' ontoin äänin nimen: "Saturnus!"