"Nous' ylös, Saturnus! — mut minkävuoks? Ei, kurja vanha Kuningas, en voi ma sulle lohdutusta tuoda. En voi sanoa: 'Oi, miksi nukut sa?' Näät onhan taivas luotas loitonnut, maa enää tunne ei sua jumalaks noin rääkättynä, valtameri myös, kuink' kaikuis juhlallisna pauhu sen, ei tunne valtikkaas, ja ilmat kaikk' on majesteettis harmaan jättäneet. Sun jyrinäs, jok' uutta maailmaa ei ymmärrä, nyt vastaan ponnistain vain räiskyy yli vallan kaatuneen, ja taitamattomien kourill' ei voi salamoitas hallita — ne lyö ja paahtaa, polttaa valtakuntaa vain, tuot' ennen rauhaisaa. Voi aikaa, voi! Oi hetket pitkät, suuremmat kuin vuos, te mataissanne ylös nostakaat tuo totuus ääretön ja lyökäät se niin kiinni mielihimme tuskaisiin, ett' epäilys ei mistään sijaa saa. — Sä nuku, Saturnus! — Miks, mieletön, tein vääryytt' yksin nukkuvalle? Miks sun silmiäsi raukeit' avaisin ja raskasmielisiä? — Saturnus, sä nuku vaan! Mä itken vieressäs."
Kuin hurmiossa kauniin kesäyön, miss' seisoo vankat metsän valtiaat, nuo pitkät tammet, jotka oksillaan yöt viittaa ylös tähtiin totisiin ja liikkumatta aamust' uneksuu, vain kerran latvaans' alas taivuttain, kun yksinäinen tuulenpuuska käy yön rauhaan puhaltain ja kuollen pois kuin ilman ainut ailandus se ois, — niin syntyi sanat nuo, niin kuoli ne. Nyt jumalatar otsans' ihanan vei maahan kyynelöiden, itkien, ja tukkans' Saturnuksen jalkoihin kuin silkkipeite suortui. Öinen kuu ol' yli taivaan kannen verkalleen jo kolme kierrostansa kulkenut, vaan paikoillansa jumalaiset nuo viel' liikkumatta viipyi, muistuttain kuin veistoksia kirkon juhlaisen. Nous viimein Saturnuksen vanha pää ja silmäns' uupuneet hän auki loi ja näki kaiken: vallan kaatuneen, maan piirin pimeän ja murheisen, ja jumalattaren, jok' itki vaan. Ja parran järistessä hirmuisen hän hervottomin kielin lausui näin:
"Oi, armas vaimo Hyperionin, sun tunnen näkemättä kasvojas! Oi Theia, käännä silmäs, että voin niist' tuomiomme nähdä; katso mua ja sano, onko haamu voimaton sun eessäs Saturnus? Sä kuuletko nyt Saturnuksen ääntä? kenen on tää otsa alaston ja kurttuinen, jok' ilman kruunua näin harmaa on, se onko Saturnuksen? Ken on se, joll' oli voima kukistaakseen mun? mist' on sen väkevyys? ja kuka voi niin pursuavan raivon kasvattaa, vaikk' itse Kohtalonkin kouristin ma suonikkaissa sormissani - ken? Vaan näin on nyt. Ma häädettynä oon ja haudattuna; töitä jumalain en toimittaa voi, myötäisesti en voi kiertotähtein matkaa ohjata, en tuulten, merten voimaa hiljentää, en laupiaasti läsnä olla saa, kun viljan kalliin korjaa ihminen, en rakkauttaan viihdyttää mä voi. Ma omast' itsestän' oon luopunut, en tunne sydäntäni valtavaa, jonk' olen kadottanut jonnekin pois, vaiheille mun valtaistuimen' ja näiden paikkain, joilla istun nyt. Oi etsi, Theia, etsi! Avaja sun silmäs ikuiset ja tutkaile kaikk' etäisyydet: tähtiavaruus, maat valottomat, ilman piirit myös, ja tyhjät nummet, vuoret tuliset, kaikk' ammottavat kuilut helvetin. Oi etsi, Theia! Sana mulle tuo, jos keksit varjon, aaveolennon, mi lentäen tai tulivaunuillaan kuin hurjistunut karkaa valtaamaan taas kadonnutta taivast' omakseen. Sen täytyy — täytyy tapahtua — taas mun, Saturnuksen, olla kuningas. Niin, voitettava jalo voitto on; niin, jumaloita alas syöstäköön, ja voitonhymni soikoon pasuunain niin juhlallinen, kaunis, rauhainen kuin loisto pilven kuninkaallisen, se soikoon lempeästi, julistain ja viihdyttäin. Maass' uudistukoot taas kaikk' ihanuudet, tulkoon hämmästys suur' taivaan lapsillen. Tää käskyn' on nyt: Theia! Theia! Miss' on Saturnus?"
Tuon kiihkon valtaamana jaloilleen hän nousi, kiemurrellen käsiään, pään täristessä, hiuksin valtoimin, ja hikisenä, äänin särkynein. Hän seisoi tuijottain; ei kuullut hän kuink' itki Theia; hetken seistyään taas heräs puhumaan ja lausui näin: "Vaan enkö voi ma luoda? Enkö voi ma rakentaa? Ma enkö muovata voi uutta mailmaa, uutta taivasta, ja vanhaa murskaks lyödä? Missä on uus kaaos mulle? Missä?" Sana tuo vei kaikuns' Olympohon, säikyttäin sen kapinoivan kolmikon. — Jo nous myös Theia kavahtain, ja ryhdissään ol' ilme toivokas, kun hilpein suin hän lausui, vaikka äänin kammoisin: "Tää heimoamme rohkaisee - nyt pois, luo ystäväimme tullos, Saturnus, ja toivons' elvytä! Mä tunnen tien ja löydän turvapaikan äskeisen, mist' tulin tänne". Muut' ei virkkonut; ja tähystellen, hitain askelin hän suuntas pimentoihin. Seuraamaan läks Saturnus, jot' opas ohjaillen vei läpi vanhain oksain, väistyväin kuin sumu, jota kotkat halkaisee.
Vaan tällävälin vyöryi toisaalla niin suuret kyyneleet ja suruisat, niin suunnattomat, että mikään ei niist' ihmiskieli kerro. Titaanit sill' oihki, lymynneet tai vangitut, taas vanhat jumalansa muistaissaan, kun Saturnuksen äänen kaikua he kuulostivat mielin vihlovin. Yks vielä joukoss' oli hirmuisten, joll' ylivaltans' oli entinen ja hallitus ja majesteetti myös. Viel' istui Hyperion loistossaan ja tuli-ympyränsä äärellä tuot' uhri-suitsutusta hengitti, jok' yhä nousee maasta aurinkoon. Vaan levoton hän oli; aivan kuin maan kuolevainen synkist' enteistään on levoton ja säikkyilee, niin sai hän kammotuksen myös. Ei vavissut hän koiran ulvontaa, ei kirkunaa yöpöllön, kolkutusta vainajan, kun ruumiskellons' ensi kerran lyö, ei lampun kummitusta, kun on yö; vaan kauhun puuskat jätin jänteisiin toi tuskan suuremman. — Mut hehkuen ja kullass' uiden loisti linnansa; sen pronssipylväät pitkin varjoineen kuin veren loimon käytäville loi ja esikartanoille, kaaristoon ja kupuihin. Vaan esiriput sen, nuo aamuruskon, pilven hohteiset, yht' äkkiä nyt säikkyin tummentui: kuin kotkansiivet, joita nähnehet ei ennen jumalat, ei ihmiset loi varjons' yli seudun; kuultiin myös kuin hirnuis orhit, joita milloinkaan ei kuulleet jumalat, ei ihmiset! — Kun mielens' iloks aikoi maistaa taas hän tuoksun-hurmaa pyhäin sauhujen, joit' uhrikummuilt' ylös kohoaa, hän maun vaskenkarvaan tunsi vain ja kuvottavan löyhkän kurkussaan. Ja lähetessään lännen satamaa, miss' ihanaiset päivät päätetään, ja puhdas, jumalainen lepo on, miss' unen onni vartoo rauhainen, ei etsinyt hän nautinnoita sen, vaan esikartanosta kartanoon hän kulki pitkin, jylhin askelin; ja pienet lemmikkinsä siivekkäät pois pakenivat kauas parvittain taa pylvästen ja soppiin lymyten, niin pelvon valtaamina, kauhuissaan, kuin hädän ahdistuksess' ihmiset, jotk' yhteen sullottuina säikkyilee, kun täräjää ja tulta syöksee maa ja muurit kaatuu, järkkyy kaupungit. — Täll' aikaa astui eespäin Saturnus, viel' äsken jäisess' uness' uinaillut, ja Theian kanssa läpi metsien hän samos. — Hyperion laskeutui juur' alas lännen kynnykselle jo, yön hämärtävän taakseen jättäen. Ja hiljaa, ääntämättä aukeni kuin käskyst' ovi linnan; kuului vaan, kun lännen tuuli sormi harppuaan ja äänin totisin ja hartain soi ja viihdyttävin. — Tietä annettiin näin jumalalle sisään astua.
Hän tuli, mutta vihan vimmoissaan, kuin tulen-hulmuvilla helmoillaan ja räiskyvill' ois ajaa mielinyt pois avaruuden hetket lempeät, nuo arat linnut. Yhä eteenpäin hän riensi läpi holvein, käytäväin ja kaarien ja valon-välkkehen, ja pihain timanteista hohtavain, siks kunnes ylti kupuun korkeimpaan. Sen alla seisten synkin ilmehin hän polki jalkaa; tutjui syvänteet ja tornit, ilmanpielet horjuivat ja valtans' ääret kaikki. Ennenkuin ol' laannut vapistus ja jyskinä, suust' ääni syöksyi, patons' aukaisten, ja sanat kuului näin: "Voi unet yön ja päivänkin! Voi haamut hirmuiset! Voi tuska polttava! Voi aavehet, jotk' yhä kiertää, kiertää pimeää! Voi kummitukset kaitakorvaiset! Miks teist' en pääse? Miksi teidät nään? Miks luonton' ikuinen on järkkynyt? Miks uudet kauhut yhä seuraa mua? On syösty Saturnus. Kuin käynee mun? Mun onko täältä lähdettävä pois, miss' on mun satamani rauhainen ja kunniani kehto, missä yöt on vilpoiset ja päivät leppeät ja valon autuus yltäkylläinen, miss' sädehtivät teltat taivaiset ja missä templit kirkkaat hohtelee? Ne tyhjiks, autioiks on joutuneet. En valtakunnassani elää voi. Sen loistoa, sen suhtaisuutt' en nää, vaan pimeää, vain kuolon pimeää. Jo täälläkin, miss' illan hoivan sain, yön mustat varjot mua vallitsee ja herjan juonet kiertää teilläni. Ei, kautta Telluksen — ma kaadu en! Vaan yli laajain valtan' äärien tän hirmuisen ma käten' ojennan ja Jupiterin vallan tyhjäks teen, sen kapinoitsijan, joll' ukkonen on leikkinänsä. Vanha Saturnus taas valtaistuimelleen astukoon." Näin lausui hän, ja suussaan kotvasen viel' ankarampi kiehui uhkaus, mut ulos päässyt ei. — Kuin ihmiset, joit' tungoksessa toiset tyynnyttää, käy meluisammiks yhä, samaten, kun puhui Hyperion, kasvoi vaan tuost' uhma kummitusten kalpeain, jotk' yhä julkeammin temmelti. Ja siihen paikkaan, missä seisoi hän, nous sumu tunkkainen kuin rahkasuon, ja sumun alta kohos kiemurtain ja hiljallensa käärme niljakas, jok' äärettömin mutkin poimuillen kiers' itsens' ympärille jumalan ja tuskan-polttavaista ruumistaan nous askelittain, päätään ponnistain, ain' ylemmäs; ja kovin pingottui se voimast' ankarasta. Titaani, jo vihdoin itsens' irti riuhtaisten, löys' pakotiensä idän rantaan päin. Siell', odotellen hetket kasteiset, kun viel' ei ollut aika aamun koin, hän lepäs huohotellen, nojaten sen porttiholvikkoihin unisiin, yön usvista ne puhtaiks kirkastain ja auki äkkiä ne tempaisten, päin valtameren virtaa viileää. Mut tulipyörän tuon, joll' läntehen hän idäst' ajoi yli taivasten, nyt paksut pilvet oli verhonneet, — ei yltäpäätä kolkkoon pimeyteen, vaan että toiset pallot yhtenään, ja ilman piirit, kaaret, taivaan vyöt sen läpi kajastellen kuumotti, kuin tummennettu tulen loimotus ois kirjaellut kuvakirjaimin tuon synkän hunnun, jolta silloiset maan viisaat, miettiväiset tutkijat löys' ajatukset kalleimmat kenties, joit' ennen vuosisadat etsittiin — kaikk' kadonneet nyt: jonkun piirtosen viel' ehkä - kaiverretun kallioon tai lyödyn mustuneeseen marmoriin, mut merkityksettömän ammoin jo, ja ilman viisautta — löytää voi. — Kaks suurta, välkkyväistä siipeä tuon tulipallon kehää kaunisti, ja lähetessä jumalan ne nous kuin hurmioon. Niin kohos siivet taas, ja sulin suunnattomin halkoivat ne pimeyttä, kauaks laajeten. Vaan tulenkirkas pyörä paikoillaan viel' liikkumatta seisoi, saadakseen vain jumalaisen käskyn. Turhaan ois hän käskyns' antanutkin, turhaan hän ois valtans' ottanut ja vaatinut jo päivän alkamaan, jos vaihteluks vain tehnyt ois sen. Sit' ei voinut hän, ei, vaikka ensimmäinen jumala: näät, pyhät ajanvaiheet vuorojaan ei häiritä suo. Sikspä aamun koin viel' oli synnyt alku-asteillaan, kuin kerrottu jo on. Niin avautui nuo siivet puhtaat, sisarelliset, jo innokkaina kaartaan alkamaan; vaan tummat ulappansa sulki yö. Ja titaanin, jonk' uudet tuskat taas mielt' inhat raastoi, täytyi taipua, vaikk' ennen taipumaton, vastustain nyt ajan ankeuteen ja murheeseen. Niin ojentihe pitkin pituuttaan hän pilvivuorten päälle synkeäin, jotk' yön ja päivän rajaa vartioi, ja rinnassaan tuns' surun haikean. Vaan sääliväinen taivas tähtineen soi nääntyneelle hetken armiaan, ja takaa avaruuden kaukaisen näin kuului ääni syvä, totinen, kun Coelus hälle korvaan kuiskasi: "Oi kirkkain lapsistani armaista, maass' syntynyt ja siinnyt taivaissa, laps' salaisinten aivoitusten, joit' ei ratkaissut ne luomisvoimatkaan, joist' itse synnyit, joitten iloa ja eloisuutta, rauhaa rattoisaa viel' ihmettelen, vielä kyselen, mist' oli tulleet, minne tiensä vei. Niist' avaruuteen ijankaikkiseen on heelmät hajonneet; ja varjoss' yön on toiset, toiset ihmeit' ilmoittaa tuon elon jumalaisen ihanan. — Niist' oot sa nuorin, oot sa kirkkain, laps! Sun veljies, sun sisar-jumalais on kesken vainoa ja kapinaa, ja poik' on noussut vastaan vanhustaan. Näin kaatuneita, esikoisen' näin, kun valtaistuimeltaan syöstiin hän! Mun puoleeni hän kätens' ojenti, mun luoksen' äänensä viel' löysi tien, vaikk' kova pauhu päänsä ympäröi. Ma kalpenin, ja hiess' otsan' ui. Sua odottaisko moinen kohtalo? Sit' aavistan ma, koska nähnyt oon jo poikieni, jotka jumaliks ol' luotu, arvostansa sortuneen. Niin, jumal-elämäänpä syntyneet te ootte, säätyisään ja ylevään ja tyveneen. Se kunnianne on. Nyt nään mä pelon, vihan, pyyteiden, nään kiihkon, intohimon valtaavan teit' yhtenään, kuin asukkaita maan, kuin ihmisiä, joitten kuoltava on pois. Se huolettaa mua, poikani! Se johtaa arvaamatta turmioon ja lankeemukseen! Kuitenkaan et voi, niin jumala kuin ootkin, vastustaa tuot' inhaa vihaa, mieltä katkeraa, vaikk' ilmeiset sun suuret lahjas on. — Ma olen ääni vain. Mun elämän' on tuulten elämää ja aaltojen, ja enempää en vaikuttaa ma voi kuin tuulet taikka aallot. Vaan sä voit! Siis ollos kohtaloitten ohjissa. Niin, tartu nuolen kärkeen, ennenkuin jous' jännitetty särähtää. — Mut nyt käy maahan! Sieltä löydät tuskineen sä Saturnuksen. Sillä aikaa voin mä kirkast' aurinkoas katsastaa ja huolehtia öistäs, päivistäs." Viel' ehti kuulla tuskin puoleenkaan tuot' taivaan ääntä Hyperion, kun hän nous, ja silmänkannet kohottain yön tähtein puoleen, katsoi korkeuteen siks kunnes ääni lakkas. Vieläkin hän ylös katsoi silmin avoimin, ja samat kirkkaat, tyynet tähtöset siell' yhä loisti. Sitten painoi hän päät' alas, kohden rintaans' avaraa, ja kumartuen ilmanrantaan päin kuin sukeltaja meren aaltoihin hän syöksyi ääneti yön syvyyteen.
II.
Juur' ajan siivet saman lyönnin löi, kun Hyperion alas heittihen ja liukui syliin humisevan yön, ja jolloin Theian kanssa Saturnus tuon surun paikan saavutti, miss' soi Cybelen valitus, ja titaanit miss' istui murheissansa. Rotkon tuon ei pohjass' ollut valon hiukkaakaan, jok' kyynelissä kimaltanut ois. He oman voihkinansa tuta voi, vaan kuulla ei: näät, läpi kallioin siell' äärettömät kosket kuohuili ja virrat räiskyväiset, joissa ui ja vyöryi ainejoukot valtavat. Siell' liittyi vuoret vuoriin huimaaviin, ja niinkuin unest' äsken heränneet ne seisoi, jättiotsat vastakkain, niin kattain kärsimysten majan tuon kuin kammottavin, jylhin aatoksin. Siell' istui kivenmöhkäleillä nyt ja särmikkäillä kallioilla nuo, joill' ollut oli valtaistuin myös. Kaikk' eivät olleet koolla: tuskissaan mik' oli kahlehdittu, mikä taas miel' levotonna kulki murheineen. Ja Coeus, Gyges, Typhon, Dolor myös ja Briaraeus ja Porphyrion ja monet, jäntevimmät hyökkäämään, ol' ahdettuina soppiin, joissa voi vain vaivoin hengittää. Siell' istuivat he, hiljaa kiristellen hampaitaan. Noiss' onkaloissa tumman vankilan kuin malmisuonet kuulti jäsenet, kun koukistui ne tuskan kourissa. Viel' eli sentään suuret sydämmet: ne kivun pusertaissa verkkaan löi ja syöksyttivät läpi suonien kuin metallisen virran, hehkuvan ja valtimoita paisuttavan vuon. Pois oli Mnemosyne harhaillut, pois Foibos kuunsa luota loitonnut, ja monet nautti muutkin vapauttaan — pian kolkon suojans' etsiäkseen taas. Siell' elämäst' ei nähty enempää kuin laihat, hajalliset varjot vain. Kuin kivet raunioissa aution ja hävitetyn maan, kun marraskuu tuo illansuussa kolkon satehen, kun tuuli vonkuu, taivas musta on ja saapuu yö — niin oli nähdä nuo. Kaikk' oli onkaloissaan; toisilleen ei suoneet sanaa, silmäystä ei, ei epätoivon liikahdustakaan. Heist' yksi oli Creus, rautainen ja raskas valtikkansa vierellään. Ett' oli raivonnut hän, ennenkuin noin sortui näännyttävään syvyyteen, sen tiesi murskaks lyöty kallio. Iapetoksen kouraan tarttunut ol' etovainen käärmeen kaistale, jonk' kieli kidast' ulos pistihen ja ruumis roikkui niljakas; nyt ei sen voinut myrkkyhammas tavoittaa viel' äsken voitokasta jumalaa. Maass' aivan maaten, leuka ylöspäin, kuin kivun kouriss' oli Cottus: noin pääkalloaan hän yhä jauhenti tuoss' ankarasti kovaan kivehen, suu auki, silmät vallan ammollaan. Tuoll' Aasia, jok' kivut tuimemmat toi Tellus-äidilleen, vaikk' olikin hän nainen vain, kuin pojist' yksikään. Nyt tummat kasvons' aatost' enemmän kuin kärsimystä kuvasti, kun juur' hän ennusteli suurta mainettaan, kun mielikuvitukseens' avaraan jo hohti templit, huojui palmupuut ja loiskui Ganges-virran tummat veet. Kuin toivo nojaa ankkuriinsa, niin hän nojas — vaikka toivon vertainen ei kauneudessa — käyrään hampaaseen, jok' oli elefanttins' suurimman suust' irroitettu. Yläpuolellaan, pääll' alenevan vuoren harjanteen ol' Enceladus tumma pitkällään, pait että kyynärvarsiin nojaten pääns' oli kohotettu. Ennemmin kuin kesy härkä, jonka lempeää ei laitumella rauhaa häiritty, nyt lailla väijyväisen tiikerin ja jalopeuran raskain aatoksin hän makas miettien ja punniten. Juur' ajatuksissansa heitteli hän vuoria, kuin viel' ois taistellut sen suuren sodan keskellä, jost' ei niin vammatonna yhtään jumalaa pois päässyt nuorempaa, ett' itseään ois näyttäneet he: pedon nahkoihin ja linnun sulkiin kaikki kätkeytyi. Siell' oli Atlaskin, ja Phoreus myös, tuo Gorgoin valtias; viel' eteenpäin ol' Oceanus kanssa Thetyksen, joll' itkeväinen lepäs helmassaan Clymene, sotkettuine hiuksineen, — ja monet muut, joit' enää nimittää ei tarvis. Milloin kohti ilmoja on Runottaren siivet suunnatut, ken pidättäis sen lennostaan? — Nyt on sen aika jälleen Saturnuksen luo ja Theian, jotka vaivoin kulkeneet ol' ylen liukkaan, liejun-raskaan tien, juur' rotkot kammottavat jättäen. Päät suuret kohosivat rinnakkain nyt yli vuoren synkän jyrkänteen, ja hahmot suurenivat, kunnekka jo jalkans' ulettuivat korkeuteen ja siellä seisahtuivat. Vapisten nyt Theia kätens' ylös levitti jo ojentain ne itkun paikkaan päin hän katsoi Saturnusta kasvoihin. Niis' oli tuska julman taistelun, jok' ylijumalata järkytti, kun soti surun voimaa vastaan hän ja vihan, pelvon, tunnon vaivojen ja ahdistusten, raivon, toivon myös, mut epätoivon kaikist' enimmän. Näin vaivain saartamana ponnisti hän turhaan vastahan: näät, kohtalo oli ehtinyt jo päähän jumalan sen maisen myrkky-öljyn vuodattaa, jok' ottaa jumal-voitelunkin pois. Niin säikähtynyt Theia vaieten siit' eelleen antoi hänen astua pois, joukkoon sukukunnan sortuneen.
Maan kuolevaisten sydän murheinen, jos milloin surun paikkaa lähestyy, miss' iloton on mieli toistenkin, miss' samat kohlut syöminen rauhan vei, siit' yhä kiihtyy, yltyy vaivoissaan. Niin Saturnus, kun astui joukkohon noin murheellisten, tunsi voimansa jo pettävän, ja vaipunut hän ois, vaan silloin silmät Enceladuksen hän kohtas alamaisen ylhäiset, jost' innostuin hän äkin karjahti: "Hoi, nähkää jumalanne, titaanit!" jonk' kuultuansa toiset voihkivat ja toiset kavahtivat seisaalleen, myös jotkut karjahtivat; muutamat taas itkivät ja vaikeroivat, tai päin kumartuivat kohden jumalaa. Ops, huntuansa mustaa kohottain, soi nähdä kasvons' ylen kalpeat ja riutuneet, ja silmäns' aaveiset, joit' ohukaiset ripset ympäröi. Kuin männyt kalliolla kohahtaa, kun talven äänen kuulevat ne, niin myös liikehtivät kuolemattomat, kun jumalaiset merkit näytetään, kun sormi nousee, antain aavistaa kaikk' ylväät, sanattomat aatokset, joill' ahdettu on jumalainen suu: sen jylinän, sen soinnun, loistonkin. Vaan loppunut kun tohu mäntyin on, jotk' kalliolla seisten suhisee, niin muut' ei kuullakaan. Mut täälläpä, kun lakkas sortuneiden liikutus, siit' yltyi Saturnuksen ääni, kuin ois noussut myrsky, joka puuskahtaa vast' uudestaan, kun luonnon äänet muut juur' äsken lakkas, jälkeen jättäen vain hopeaiset ilman aaltoset. Näin kuului ääni: "Omasta en voi ma löytää rinnastain, jok' itsensä on suurin tutkija ja tuomari, syyt' yhtään kurjaan tilaanne. Sit' en voi liioin ensimmäisten päivien ma tarinoista nähdä, joita luin tuost' ihmeisestä enne-kirjasta, jonk' Uranuksen sormet kirkkahat toi pimeyden yöstä valkeuteen, kun alku-aaltoin liejussa se ui; tuon kirjan itse ijät' tiedätte mun lujall' astuimellan' säilyneen, — voi, kuinka löyhä kuitenkin! Sielt' en saa vastausta, ennusmerkeist' en, en tunnustähdist' ilman, veden, maan, en minkään elementin. Sota ei sit ilmaise, ei rauha, taistelu yks yhtä vastaan, kolminkamppaus tai neljin, puolesta tai vastakkain; ei tulen, ilman taisto räiskyvä, kun taivaan kuurot alas tulvailee, maan pintaan kumpaisenkin painaltain, siell' iskein vielä rikkiin kiehuvaan, niin monin kerroin mailmaa myllertäin. Noist' otteluista syytä löydä en, joist' oudot viisaudet mä tutkailen, miks moinen kohtalonne on. En saa ma selvitystä, kuinka etsinkin, kuin tutkinenkin luonnon rantoineen ja äärineen: miks, ilmi jumalat, te, luoduist' ensimmäiset, huokaatte näin nöyrtyneinä alle voimien, jotk' itse rinnallanne kuitenkin on vailla hirmuisuutta. Mutta nyt te ootte täällä, potkittuina pois ja runneltuina, murskattuina noin tääll' ootte te! Kuink' on, oi titaanit? Jos sanon: 'Nouskaa jo!' — vain voihkinaa. Jos sanon: 'Nöyrtykää!' — vain voihkinaa. Ma mitä voin? Oi taivas avara! Voi näkymätön, armas isäni! Ma mitä voin? Se mulle sanokaa, te veljet, jumalat: kuin taistella, ja minne vihan voimat johdattaa! Oi, neuvot antakaa, joit' isoaa jo Saturnuksen korvat kuullakseen. Sun, Oceanus, joka aprikoit kaikk' ympärinsä, hämmästyen nään jo kasvoillas tuon tyynen lujuuden, jonk' antaa harkinta. Meit' auta nyt!"
Näin Saturnus. Nyt meren jumala, tuo sofisti ja viisas — viisautens' ei lehtokujist' ollut Ateenan, vaan syvyydestä vetten miettiväin —, nous, suuret silmäluomet kohottain, ja virkkoi kielin kankein, niinkuin ois hän tuulilt', aalloilt' äänens' oppinut ja sanat vasta keksinyt kuin laps: "Voi teitä, joita vihan tuli syö, joit' intohimo kalvaa kuumeinen ja kuolon tuska polttaa! Kuunnelkaa nyt tarkkaavasti, korvin hillityin mua, jonk' ei ääni myrskyn lailla soi. Ken tahtoo, kuunnelkoon hän harkiten, kun osoitan, kuink' itsens' alentain voi tyynnä nöyrtyä, ja täytyykin. Se tieto lohduttaa ja nostaa myös, jos lohdutust' on saada tahtonne. — Me kukistumme jälkeen luonnon lain; meit' eivät kaada voimat ukkosen tai Jupiterin. Suuri Saturnus! Kaikk' olet mailmat hyvin harkinnut; vaan siksipä, ett' oot sä Kuningas, ja ylivalta silmäs sumentaa, sä ohi vaelsit sen valon tien, jot' itse kuljin iki-totuuteen. Tää huomaa: voimist' ensimmäinen et sä ollut, et oo myöskään viimeinen; siis et voi olla alku, loppukaan. Ens' alun antoi kaaos. Pimeys loi valon, siten ensi hedelmät tuost' ydin-kuohunnasta paisuttain, jok' ihmeellisin voimin itseään vaan kypsytteli. Valo, siittyään, loi uuden valon, siten synnyttäin sen, miksi syntynyt ol' itse jo; ja missä aineet suunnattomat ui, siell' eloon kaikki kosketuksellaan ne herättivät heti. Silloinpa juur' ilmestyivät maa ja taivaatkin, joist' itse sikisimme elämään: sa ensin, esikoinen, sitten me, tää jättiläisten heimo. Kaikille soi taivas valtakunnat hallita niin ihanat kuin uudetkin. Ja nyt tuo kuulkaa totuus tuskainen, jos on se tuskaks teille, mielettömät te! Näät, kantaa alastomin totuuskin, kaikk' oikut sattumuksen kohdata, ja kestää tyynin mielin — siinäpä juur' riippumattomuus on verraton. Siis huomatkaatte! Taivas ynnä maa on kauniimp', ihanampi paljonkin kuin kaaos, sumu, synkät pimeydet, jotk' ylimmäisnä kerran olivat. Ja tuolla puolen taivahan ja maan taas toiset avaruuden kappaleet on yhtenäisemmät ja kauniimmat ja vapaammat; ja viitat tuhannet siell' löytyy elon vielä puhtaamman. Niin seuraa kintereillä meitäkin uus voima, täydellisemp' entistään ja kauneudessa jalompi, jok' on meit' etevämmäks luotu, samaten kuin itse pimeyden me voitimme. Sen enemp' emme sorru itsekään kuin voitostamme kaaos muodoton. Maan mullan tiesittekö milloinkaan viel' ylpeätä metsää kironneen, jonk' oli povellansa ruokkinut se uljaammaks kuin itse olla voi? Tuot' ylemmyyttä lehtoin vihreäin se kieltää taitaako? Tai voikohan puu olla kyyhkyselle kateinen siks että lentää siivin valkoisin se minne mielii, yhä iloiten? Me oomme metsän puiden kaltaiset, jotk' kasvattivat sorjill' oksillaan, ei kyyhkyläisiä, vaan kotkia, ei sulin lumisin, vaan kultaisin ain' yli taivaan kannen kaartamaan; sen oikeuden ne kauneudelta sai, jonk' yhä valta on. Se ikuinen on laki: suurin kauneus jonk' on, sen suurin valtakin. Niin, saman lain on voimalla myös voitettavat nuo ja murtuneiksi tehtävät, jotk' on nyt meidät murtaneet. Te näittekö jo uuden, nuoren merten jumalan, mun voittajan? Ja hänen kasvonsa? Ja näittekö, kuink' aaltoin vaahtoisain hänt' yli kiidättivät vaunuillaan nuo jalot orhit, siivin hohtavin, jotk' itse loi hän? Äsken hänet näin, kun kulki yli vetten hiljaisten hän, kauneuden hehku silmissään. Se voitti mun, ja kaiken valtani ma hyvästelin mielin murheisin. Niin tulin tänne, nähdäkseni kuink' on teihin kohtalonne koskenut tuo suruinen, ja kuinka parhaiten ma voisin tuskassanne lohduttaa teit' ylen ankaroissa. Puheeni on totuus. Siinä olkoon lohtunne."