Voi onnea joulukuista
puron, jäässä jonk' aallot on!
Sen kuplat ei voi muistaa
kesäkatseita Apollon,
vaan unhon nautinnoissa
ne nukkuu kätköissä, joissa
on tuskan tunto poissa
ja ajan talvisen.
Ah, noin jos huoleton, vapaa
moni ihmislapsi ois!
Mut ken ei surua tapaa,
jonk' ilo pakeni pois?
Miel' autio, murhe itää,
sen pistot tuntea pitää,
eikä parantajaa mitään, —
sit' ei sanota laulaen.
OODI TOUKOKUULLE. (Katkelma).
Oi Hermeen äiti, iki-nuori Maia,
jos laulaa voisin
kuin lauloi sulle rannoiltansa Baia,
nyt etees toisin
sen uhrihymnit ammoin kaikuneet,
ja laulut, joita kuuli Kreikan veet,
kun suuret runoilijat pienen maan
niit' antoi, kuollen tyytyväisnä pois!
Oi, anna mulle voima laulamaan,
vaikk' yksin kukkaset sen kuulla vois
ja taivaan sini tuo,
ja helmassas taas iloisesti sen
pois kuolla suo
sun päiväs rikkauteen ja onnehen.
II.
HYPERION.
I.
On synkkä laakso, jonka syvyyteen ei pääse aamun raitis henkäys, ei päivän kuuma, tuike tähtiyön. Siell' lepäs Saturnus, jo harmaapää, kuin kivi liikkumaton, äänetön kuin varjo-asuntonsa hiljaisuus, pääns' ympärillä metsät sankeat kuin pilvenmöhkäleet. Ei pientäkään siell' ollut ilman liikahdusta, ei tuot' elon hiukkaa päivän kesäisen, mik' ylen heikko on jo riistämään pois ruohon siemenen; jos putoskaan puust' alas kuollut lehti, siihen jäi. Siit' ohi vyöryi virta äänetön, jok' yhä kuolleemmaksi kohmettui eess' alas-syöstyn jumaluuden tuon, jok' yli laakson tumman varjon loi; ja vedenneito, päätään nostaissaan, suuns' umpeen painoi sormin viluisin.
Ja virran hiekkarantaa seuraten vei suuret jäljet, vaan ei kauemmas kuin missä jalkans' eksyi suunnastaan ja missä siitä asti nukkui hän, maall' lionneella kätens' oikean, tuon vanhan, maatess' ilman valtikkaa kuin kuolleen käsi turra, hervoton, ja silmät kiinni, kruunuttomat nyt, pää kumarassa, kuin ois kuunnellut Maan ääntä, ikivanhan äitinsä, sen hoivast' yhä hetken nauttien.
Tuost' uskonut ei minkään voiman ois hänt' ylös saavan; mutta semmoinen jo saapuikin, jok' käden vartaisen vei vanhan leveöille harteille, sit' ennen tehden syvän kunnian, työn oudon hälle, jolle kumartui. Hän oli jumalatar maailman viel' äskensyntyneen, ja rinnallaan ois pitkä amatsooni ollut vain kuin kääpiö; myös taivuttanut ois hän tukast' ottain niskat Akilleen tai Iksionin pyörän sormellaan. Kuin Memphiin sfinksin, joka auttamaan lie asetettu töitä viisasten, kun esikartanoistaan Egyptiin he tutkailevan katseens' suuntasit, niin oli kasvot nuo, — vaan kuitenkin, kuink' eri kasvot, kuinka ihanat, jos suru muovannut ei kauniimmaks ois surua kuin itse kauneus on! Ol' arka, säikkyväinen katseensa, kuin kova onni juur' ois alkanut, kuin pahan päivän pilvet enteiset ois viskelleet jo häijyn-nuoliaan ja synkät jälkikuurot jyristen ois kokoon voimiansa ajaneet. Ja kätens' siihen paikkaan painoi hän, miss' ihmisill' on kipu sydämmen, kuin tuossa juur' ois hänkin tuntenut, vaikk' kuolematon, tuskaa ankaraa. Ja toisen käden laski nojaten hän Saturnuksen niskaan kumaraan, ja kurkottaen, huulin avoimin, niin puhui jumalaiseen korvahan kuin urkuin ääni syvin, juhlaisin. Hän lausui — ah, kuin heikko kielemme, näin hauras, jumalien muinaisten suurt' ääntä, aatosta vois tulkita! — hän lausui, muodoin ylen murheisin: