Mitä tulee alkutekstin seuraamiseen suomennoksissa, tahdon mainita, että olen, sikäli kuin englanninkieltä paljon "pitempi" suomenkieli on sallinut, koettanut noudattaa runoilijan tekstiä mahdollisimman tarkasti. Luonnollisesti on, etenkin oodeissa ja soneteissa, täytynyt uhrata koko joukko runoilijalle ominaisesta kuvien ja näkemysten runsaudesta soinnun ja ajatuksen yhtenäisyyden säilyttämiseksi suomennoksessa, mutta ainoastaan harvassa paikassa on kuva tai ajatuksen käänne korvattu toisella. Vielä läheisemmin on Hyperion alkutekstiä vastaava.
Muutamia Keats'in runoja on Per Hallström julkaissut oivallisina ruotsinnoksina essee-kokoelmassaan "Levande dikt" (ilm. 1914; ainoat Keats-ruotsinnokset, mitä lienee olemassakaan). Ne ovat olleet suomennostyölleni esimerkiksi ja avuksikin.
Vaasa, syyskuussa 1917.
Suomentaja.
I.
KAUNEUS ("Endymion")
Mi kaunist' on, on iloks ikuiseksi. Sen sulo kasvaa päiväin tyveneksi ja öiden levoks armain unelmin. Ei katoa se ajan pimeihin, vaan uudistuupi yhä. Siksi teemme me joka aamu kukkaseppeleemme ja luottain kumarrumme puoleen maan. Kuink' epätoivo itää rinnassaan, kuink' etsii turhaan sydänt' ylevää täält' ihminen; vaikk' elon määrää nää hän ei, kun hämärtyy ja tummuu tie, — jos milloin liki kauneutta se vie, niin katso, mielensä jo kirkastuu! Niin on kuun, auringon, niin joka puun, jonk' alle lepoon lehvin varjottuun voit mieles viihdyttää, ken lienetkin; niin myskiruusujen ja narsissin, ja mailman vihannan, joss' elää ne, ja puron kirkkaan, jonka kuplille maa kuvastuu ja taivas: kaikki nuo sen matkaansaattaa. Saman onnen suo myös kuvittelu kuolon suuruuden tai elon taru, runo suloinen. Se ihmislapsen ikijuomaa on, jot' antaa taivas, lähde loputon.
OODI SATAKIELELLE.
Mun polttaa sydäntän', mua unettaa,
oon raukea, oon kuolon uupunut,
kuin juonut oisin valmun hunajaa
tai katkoyrtin mettä maistellut.
En ole kateinen sun onnestas,
yön laulajatar, henki metsän puun,
vaan liian onnellinen itsekin,
kun taika-lehdossas,
suus puhjetessa suven lauleluun,
puut ympäröi mua lehvin varjoisin.
Ah, maljan viiniä ken mulle tois,
maan mullan tuoksuvaista, viileää,
joss' auringon ja ajan kaiho ois
ja laulun, tanssin, lemmen ikävää!
Oi malja täysi maiden lämpöisten,
jonk' elon neste kirkas punertais,
jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin,
nyt joisin pohjaan sen, —
maan harhat unhottuis ja katoais
sun kanssas tumman metsän kätköihin.