Pois unhon maille, kohtaloista pois,
joit' oksillas ei suotu elää sun,
täält' iäks pakohon ken päästä vois,
maast', uupumuksen, vihan, voihkailun,
miss' avutonna tutjuu harmaa pää,
ja nuoruus kalvettuu ja kaatuilee,
miss' aatella on tulla suruiseksi
ja tuska täydentää,
miss' silmät kauneuden sumenee
ja lempi riutuu loppuun huomeneksi.
Pois luokses paeta ma tahtoisin,
en Bakkus-kulkueessa, pantterein,
vaan runon siivin kuulumattomin,
joit' avuks vartoo tylsä aatoksein.
Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää,
kuu kuningatar tähtisaatossaan
tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain,
vaan tääll' on himmeää,
miss' sammalteiden tummaan vihantaan
yön tuuli kevein huulin koskee vain.
En kukkaa ruohostossa nähdä voi,
en silmin tunne oksaa tuoksuvaa,
vaan tuoksut kaikki, joita kevät toi,
joill' öin ja päivin suvi kaunistaa
maan ruohon, viidakon ja villin puun,
ne tunnen jo: tuoss' ujon orvokin,
tuoss' orapihlajan; myös tuttu tuo
on umppu toukokuun,
jost' aukee myskiviini kasteisin
ja suven riemun mettisille suo.
Näin monasti, yön rauhaa nauttien,
oon kaipaellut kuolon lepohon,
oon nimin rakkain runoellut sen,
viel' etsien sua, saavuttamaton.
Nyt rikkaampaa kuin ennen kuolla ois
sun turvahasi, yö ja unhoitus,
kun innon hurmausta tulvillaan
noin suuri laulus sois!
Sois vieläkin, kuin viime rukous —
ei enää mulle, tomulleni vaan.
Sa kuolematon oot, oot ikuinen!
Ei kehnot sukupolvet tallanneet
sua, jonka ääntä ajan ammoisen
on keisarit ja orjat kuunnelleet;
tuon laulus lohtuisan jo kuulla voi
Ruut suruinen, kun kotiin itkien
hän seisoi vainioilla vieraan maan,
ja sama laulu soi,
miss' aallot teiltä meren kuohujen
toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.
Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois
mun luotas elämäni köyhyyteen!
Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois,
ei pettää voi ne peikon-taruineen.
Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa,
jo raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen
ja kankahalle, viimein vaieten
pois kukkuloiden taa.
On laannut soitto. Mitä itse teen?
Kaikk' unta vaan? Sen näinkö valvoen?
ALAKULOISUUDEN OODI.
Ei, ällös turvaa Lethen aaltoihin,
äl' ukonhatun myrkkyyn mehuiseen,
äl' otsaas kalpeata suudelmin
suo pettää koison tumman rypäleen
tai katajaisten kaihoseppelten;
yöperhon ystävyyttä ällös tee,
ja seuraan untuvaisten huuhkajain
äl' usko salaisuutta sydämmen!
kun varjo yhtyy varjoon, himmenee
sun mieles yhä, surus puutuu vain.
Vaan alakuloisuus kun lankeaa
sun päälles lailla pilven itkevän,
jok' kukat kuihtuvaiset virvoittaa
ja kostuttaapi kummun vihreän,
niin viivy siellä, suru mukanas,
miss' aamuntuore ruusu hohtelee
tai sateenkaari kuvans' aaltoon luo;
tai jos on suuttunut sun armahas,
niin kätens' ota, vangikses se tee,
ja syvään, syvään silmän hurmaa juo.
Se seuraa kauneutta katoovaa,
ja iloa, jok' yhä huulilleen
vie kättään hyvästiks, ja hekkumaa,
mist' yks on askel kipuun karvaaseen.
Niin, itse temppelissä riemujen
on hunnutettu kaiho kätköss' ain,
mut nähdä saa sen vain, ken kiirehtää
ja nauttii ilon heelmän tuorehen:
hän tietää, miss' on suru autuain,
ja ainiaaks sen pyhäkköihin jää.